Vähän aikaa sitten haluttiin tutkia ja tutkittiinkin toimittajien puoluetaustaa. Lopputulokseksi saatiin, että suurin osa oli puoluepoliittisesti sitoutumattomia. Siitä vedettiin johtopäätös, että toimittajat ovat varsin neutraaleja ja tasapuolisia uutisoinnissaan.
Huono kysymys ja epä-älyllinen johtopäätös.
Toimittajista löytyy niitä, jotka kirjoittelevat itseilmaisun ilosta ilman sen suurempia vaikutteita; muistuttavat tällaista koti-blogin kirjoittajaa. Suurin osa toimittajista haluaa kuitenkin vaikuttaa. Siihen ajaa joko oma tai sitten palkkaa maksavan työnantajan motivaatio.
Jos haluaa vaikuttaa, silloin tarvitsee valtaa, joko omaa tai sitten jonkun instituution taustatukea.
Kansanedustajat ovat heränneet itkemään heikon arvostuksensa perään. Liekö jäänyt huomaamatta, että Suomen kansanedustajien vallasta ja statuksesta suurin osa on siirretty muihin käsiin? EU hoitaa suurimman osan lainsäädännöstä, finanssipolitiikan hoitaa Euroopan keskuspankki, turvallisuuspolitiikan EU, YK ja Nato ja arvokysymykset globaali business. Suurista puolueista (kokoomus, keskusta ja sdp) on tullut harmaa porvarillinen liittouma, joka virkamiesmäisesti vie läpi isommilla foorumeilla tehtyjä päätöksiä. Ei siinä ole kummoisia samaistumisen eväitä toimittajille.
Toimittajille puoluepolitiikka ei ole enää merkittävä asia, koska se on valtavirran ulkopuolella.
Poliitikoista kirjoitetaan yksilöinä. He ovat raaka-ainetta loputtomasti jyskyttävässä lööppitehtaassa ilman sen merkittävämpää viitekehystä. Nykyasetelmassa toimittaja katsoo poliitikkoa alaspäin. Eivät he sentään sääli poliitikkoja – se olisi vastoin nykyistä viestintäetiikkaa.
Toista se oli Neuvostoliiton aikaan, jolloin Ison Naapurin arvovalta antoi “innokkaille poliittisille oppipojille” ainakin vallan tunteen. Ei ollut sattumaa, että tiedotusoppi oli noihin aikoihin yliopistojen punaisin tiedekunta.
Vasemmistoliitolla ja vihreillä on vieläkin ollut älykköpuolueiden leima. Liekö se syynä niillä toimittajilla, jotka halusivat kyselyssä vielä leimautua vasemmistolaisiksi tai vihreiksi.
Nopeaälyisemmät toimittajista ovat huomanneet, että nuokin puolueet ovat kärsineet aivovuodosta.
Entä se johtopäätös, että toimittajat olisivat sitoutumattomia ja tasapuolisia? Ilmeistä on, että toimittajia ei enää kiinnosta puoluepolitiikka. Sehän on vähämerkityksellistä kyläpolitikointia.
Jos joku vanha valtarakenne ei enää kiinnosta, siitä ei voi vetää johtopäätöstä, että jotain uutta ei olisi tullut tilalle.
Jos muistellaan 60- ja 70-lukuja, silloin toimittajat varsin yksimielisesti katselivat ruusunpunaisin silmälasein Neuvostoliiton toimia ja vasemmistoideologiaa. Toimittajat kokivat olevansa osa suurta yhteisrintamaa. Kritiikkiä ei esitetty, koska kriittisyyttä ei esiintynyt.
Entä tänä päivänä? Millaisiin vallanpitäjiin toimittajat nyt ovat samaistuneet ja sitoutuneet? Mitkä yhteiskunnalliset valtarakenteet nyt ovat kritiikin ylä- ja ulkopuolella?
Sen voi päätellä siitä, mitä jätetään sanomatta.
Brecht muistaakseni lausui, että mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta. Arvo Salo teki siitä paremman version: mistä ei voi puhua, siitä pitää kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti