Kirkon tyhjät kannet

Turku-radiossa seurakunta lupasi, että tässä miesten ryhmässä ei lyödä Raamatulla päähän.

Ei luulisi tyhjien kansien läpsäyksen niin kauheasti pelottavan?

Kirkon ja Raamatun suhteessa näyttää olevan paljon uskomuksia, luuloja ja väärää tietoa.

Mahdatko yllättyä, kun kerron, että se virallinen Raamattu, jota näytetään kasteen yhteydessä ja jota jaetaan vihkipareille, on oikeasti juutalaisten historia sekä juutalaisuuden oppikirja. On historiallinen fakta, että Jeesus oli juutalainen rabbi ja hänen seuraajansa (Raamatun aikaan) eivät liittyneet kristilliseen kirkkoon, vaan juutalaiseen Messiaaseen uskovaan seurakuntaan.

Messiaanisia juutalaisia alettiin kutsua kristityiksi Raamatun ajan jälkeen. Kristitty on kreikkalainen käännös messiaaseen uskovasta. Aikana jolloin Rooman keisari poliittisista syistä näki hyväksi tehdä kristinuskosta valtion uskonnon, tapahtui paljon muitakin käännöksiä, mm. juhlapäiviksi valittiin valtakunnassa tutuksi tulleet pakanalliset juhlapäivät osittain sisältöineen. Tätä ympäristöön mukautumista on jatkanut "lahjakkaasti" katolinen kirkko, joka yleensä on hyväksynyt oppiinsa kaikki muut variaatiot, paitsi paavin erehtymättömyyden loukkaukset.

Taivaan enkelit varmaan riemuitsevat tästä hengellisestä linjakkuudesta.

Noista Rooman vallan ajoista alkaen kristillisen kirkon historia on ollut myös surullinen antisemitismin historia. Kirkko on nähnyt paljon vaivaa kitkeäkseen opetuksesta, sakramenteista ja hengellisistä juhlista kaiken juutalaisuuteen viittaavan. Sen tilalle on pikku hiljaa rakennettu "kirkon hengellinen perintö".

Raamatun juutalaisuuden kitkemisen lisäksi raamatun opit kappale kappaleelta ja lause lauseelta on otettu tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Tieteellisellä tutkimuksella on huomattava osa Raamatun sisällöstä osoitettu "tieteellisesti kestämättömäksi". Kun Raamatusta poistetaan kaikki tieteen perusteella hylätty, lopputulos on kuin edam juusto - täynnä reikiä.

Näin kirkko toimii, vaikka kukaan ei ole osoittanut, että tieteen metodit soveltuisivat Raamatun tutkimiseen tai ainakaan sen kyseenalaistamiseen.

Sen jälkeen, kun Raamatusta on poistettu häiritsevä juutalaisuus ja häiritsevä epätieteellisyys, lopun kirkko alistaa maallisen lainsäädännön armoille. Jos maallinen laki on ristiriidassa Raamatun kanssa, silloin Raamatun tulkintaa pitää muuttaa.

Tämän "siivoamisprosessin" jälkeen Raamatusta on jäljellä vain tyhjät kannet.

Kirkko tarjoaa Raamatun tyhjiksi jääneiden kansien väliin kreikkalaiseen filosofiaan perustuvaa yleishumanismia kutsuen sitä kirkon perinnöksi. Jostain syystä tällä kohtaa kirkkoa ajaa sammutetuin lyhdyin: se ei koskaan täsmennä, mitä tuo perintö tarkoittaa.

Suomessa kirkon jäseniä taitaa vieläkin olla noin 80 prosenttia kansasta. Tästä kristikansasta vain murto-osa (ehkä 5 - 10 prosenttia) pitää Raamattua (sen alkuperäistä sisältöä) auktoriteettinaan. Tämä epäkiitollinen osa jää lahkoille ja herätysliikkeille.

Olisikohan kirkon jo aika kirkastaa lyhtynsä ja kertoa jäsenilleen, mihin se Raamatun sijasta oikeasti uskoo? Ihan kuluttajansuojan hengessä?

Kun nyt kirkko on ryhtynyt aktiiviseksi toimijaksi sosiaalipalvelujen tuottajien markkinoille.

Toimittajia ja parittajia

Stefan Wallin kritisoi kolumnissaan (TS 27.4.2011) poliittisten toimittajien toimintaa vaalitenteissä. Olen tällä kertaa Wallinin kanssa täysin samaa mieltä. Toimittajalla oli innokas yritys tehdä näistä historiallisista vaaleista mahdollisimman latteat ja sisällöttömät. Onneksi heidän ammattitaitonsa ei tähän riittänyt.

Vielä minun nuoruudessani - kauan sitten - korostettiin toimittajien objektiivisuutta ja heidän vastuutaan paneutua aiheisiin tavallista lukijaa syvällisemmin ja laajemmin. Toimittajilta sopi vielä silloin odottaa monimutkaisten asioiden selkeyttämistä ja syiden ja seurauksien paljastamista. Samoin toimittajilta sopi odottaa valtavirrasta poikkeavia, keskustelua rikastuttavia avauksia. - Entä nyt? Tässä viisi (5) nykytoimittajien luonnehdintaa:

1. Toimittajat ratsastavat enemmistön (tai kuvitellun enemmistön) aallonharjalla.

Koska enemmistö edustaa myös enemmistöä katselijoissa, kuuntelijoissa ja lukijoissa, mainostajista puhumattakaan, heitä pitää silittää myötäkarvaa. Enemmistön ajattelu esitetään kritiikittä ja siitä poikkeavat mielipiteet ovat populisointia. Koska enemmistöä on niin paljon, he eivät voi olla väärässä?!?

Miljoonat kärpäset eivät voi olla väärässä, lehmänlanta on hyvää!

2. Toimittajat keskittyvät seurauksiin ja unohtavat syyt

Niinhän valtaosa lukijoistakin tekee. Miksi vaivata lyhytjänteisiä katselijoita historioilla? Parempi vain miettiä vakauspaketin onnistumista sen sijaan, että mietittäisiin, miksi kriisiin ajauduttiin ja miten se vältettäisiin ensi kerralla. Tai miksi Israel iski jälleen. Palstatilaa säästetään, kun ei kerrota, että palestiinalaisterroristit tekivät ensin aseellisen hyökkäyksen kouluun tai päiväkotiin. Tai suomalaisiin kouluihin pitäisi saada lähiruokaa, vaikka EU:n hankintasäännökset kieltävät kotimaisen ruoan suosimisen.

3. Toimittajat kaivavat uutisesta aina negatiivisen puolen

Hyvät uutiset eivät ylitä uutiskynnystä. Paitsi, jos Iltalehdessä pätevöitynyt toimittaja löytää siitä pienenkin negatiivisen seikan (epäilyskin riittää), josta saadaan uutiselle mehevä, myyvä negatiivinen otsikko. Oikein pätevä toimittaja ei tarvitse edes faktuaalista epäilyä: kaikkeahan voi epäillä! Mustamaalaaminen on toimittajien joukossa siksikin suosittua, että siitä jää harvoin kiinni. Julkisen sanan neuvosto muodostuu toimittajista, jotka eivät hauku omiaan ja jos korjauskehoitus tulee, se printataan pienellä jonnekin sisäsivuille, josta sitä ei kukaan huomaa.

4. Toimittajat keskittyvät ulkoiseen

Toimittajia kiinnostaa enemmän poliitikkojen vaatekaapin sisältö kuin mitä poliitikko esimerkiksi ajattelee vanhusten omaishoidosta. Soini se on niin nokkela velikulta. Mitä hän mahtoikaan sanoa? Tai Lisääkö Urpilaisen pukeutuminen tai Kiviniemen hiustyyli hänen uskottavuuttaan? Uskottavuutta kaikkitietävän median silmissä - vai?

5. Toimittajat demonisoivat ja luovat enkeleitä

Euron ulkopuolelle jättäytyminen (Ruotsin esimerkki) olisi taloudellinen katastrofi, kun taas Ruotsin esimerkin seuraamattomuus Libyan sodassa jättää Suomen kaikkien merkittävien ympyröiden ulkopuolelle. Samoin persujen vaalivoitto - neljänneksi suurin puolue - mustaa Suomen mainetta.

Pienempiäkin demonisoituja juttuja löytyy. Ulkomainen ruoka on nyt pahaa ja vaarallista kun taas lähiruoka ja luomu puolestaan on kritiikittömästi hyvää. Samoin aikaisemmin kehuttu kouluruoka on muuttunut median avustuksella lisäaineiden ja muiden myrkkyjen pesäksi ja lasten terveyden tuhoajaksi.

Ei tarvitse olla kummoinen fakiiri, nähdäkseen syyn toimittajien käytökseen. Lehteä tai ohjelmaa pitää myydä. Koska enemmistöllä on eniten rahaa, sitä pitää miellyttää ja koska enemmistö ei ole poliittisesti aktiivista, sille pitää tarjota hömppää. Medianhan pitää tarjota sitä, mitä asiakkaat haluavat tai mitä kuvitellaan sen haluavan tai mitä halutaan sen haluavan tai mitä on halpa ja nopea tuottaa?

Muistuu mieleen tarina 90-luvun pankkikriisin ajoilta. Päiväkodin täti kysyi päiväkotiin tulevalta Matilta, mitä hänen isä tekee työkseen. Matti vastasi vähän punastellen, että hän on parittaja. Täti ei sillä kerralla kysynyt enempää. Pikku-Matin päiväkotikaveri kyseli Matilta ihmeissään, "onko isäsi oikeasti parittaja?" "Ei ole, mutta en iljennyt sanoa, että hän on pankinjohtaja."

En olisi näinä aikoina kovin ammattiylpeä toimittajuudestani. Toimittajan pitää huorata objektiivisuutensa ja ajattelun vapautensa myynnin ja markkinoinnin - rahan - takia.

Politiikot ovat herättelemässä (persujen perässä) "politiikka takaisin poliitikoille" -liikettä.

Olisikohan toimittajienkin aika aloittaa kapina syövän lailla leviävää iltapäivälehti-journalismia vastaan ja palauttaa toimittajien ammattitaito ja ammattikunnia?

Nykylinja aliarvioi lukijoita ja katselijoita!

Itsekästä kehitysapua

Useimmilla lienee se käsitys, että kehitysapua annetaan köyhille kansoille hyvästä sydämestä - epäitsekkäästi. Kyllä sitäkin tapahtuu, mutta ... pari muistoa historiasta - ei niin kovin kaukaa.

Suomesta vietiin Afrikkaan kehitysapuna nelivetovalmetteja. Nämä traktorit olivat markkinoiden parhaitten joukossa tuohon aikaan. Laitteiden ympärille kehkeytyi massiivinen vienti- ja koulutusprojekti. Kun traktorit saatiin käyntiin, peltoa kääntyi mahtavaa vauhtia. Siitä otettiin valokuvat kehitysavun positiiviseen historiaan, jolla tietysti perusteltiin uusia mahtavia kehitysapuprojekteja.

Sen sijaan jätettiin kertomatta, että nuo kyseiset nelivetotraktorit olivat niin painavia, että ne pakkasivat pellot käyttökelvottomiksi. Lisäksi varaosien ja huolto-osaamisen puutteiden takia traktorit pysähtyivät ensimmäiseen vikaan. Sen jälkeen Afrikan luonto otti omansa. Hienot ja tietysti kalliit traktorit ruostuivat ongelmajätteenä pellon pientareella.

Nokia ja Ericsson ihan hyvän hyvyyttään osallistuivat kehitysapuprojekteihin, joilla parannettiin silloin muodissa olevan Afrikan telekommunikaatio-oloja. Viimeisintä huutoa olevat keskukset pystytettiin aavikolle. Henkilökunta koulutettiin mittavasti ymmärtämään keskusten hienouksia ja pitämään niistä huolta. Näille keskuksille kävi lähes samoin kuin traktoreille - hiekkaa rattaisiin ja käynti seis.

Kuka hyötyi näistä kehitysapuprojekteista? Todellisen hyödyn korjasi laitevalmistaja.

Kuinkas siinä niin pääsi käymään? Poliitikoilla ei ollut aitoa huolta kohdemaan kehityksestä. Ajatuksissa lähempänä oli oman maan teollisuuden tukeminen ja kilpailukyvyn lisääminen. - Ei se mikään huono motiivi ole.

Tuntuu vain falskilta, kun se kätketään hyväntekeväisyyden valepukuun.

Tällainen tekopyhyys rehoittaa muun muassa siitä syystä, että kehitysapu kuuluu tabujen joukkoon. Siitä saa keskustella tasan niin kauan, kun malttaa olla kritisoimatta mitään epäkohtaa. Paras keskustelun avaus kehitysapupiireissä on määrärahojen jatkuva kasvattaminen.

Se on jaloa, mutta myös tyhmää!

Nyt jo on riittävästi näyttöä siitä, että halvat, kohdemaan oloihin sopeutetut ratkaisut toimivat paremmin, kuin pönäkät, isolla rahalla ja massiivisilla ohjelmilla ajetut kehitysapuprojektit.

Indonesiaan lähetettiin kahdeksan modernia keskoskaappia. Kolme vuotta myöhemmin nuo kaapit olivat käyttökelvottomia. Tuossa kohteessa ratkaisu oli autonosista rakennetut keskoskaapit. Samoin nelivetovalmettien sijaan afrikkalaisten pelloille vietiin kevyitä vinssillä vedettäviä auroja. Johan toimi.

Kannatan lämpimästi kehitysapua. Minusta sitä saa ja pitääkin tehdä myös itsekkäistä motiiveista, koska toisen auttaminen tulee aikanaan myös omaksi hyväksi. Tätä ei saisi kehitysapuromantikkojen antaa sotkea. Aiheeseen sopii avoin ja kriittinen keskustelu motiiveista ja toimivista keinoista.

Sen sijaan suurten yrityksien voitontavoittelu istuu sovittamattoman huonosti kehitysapuympyröihin.

Historiallinen oikeusmurha

Hän puhui kansan ymmärtämällä kielellä. Hänen opetuksensa radikaalin muutoksen tarpeellisuudesta ja sen tuomasta hyvästä sai älyköt pitämään hulluna ja vallanpitäjät populistisena kansan kiihoittajana. Hänen toiminnastaan etsittiin syytettävää ja hänen puheitaan testattiin, jotta hänet saataisiin kiinni laittomuuksista.

Hän ei ollut Timo Soini, vaan Jeesus Nasaretilainen.

Jeesusta vastaan esitettyjä syytöksiä ei koskaan saatu näytettyä toteen. Silti hänet raahattiin sekä hengellisen että maallisen tuomioistuimen eteen ja Rooman maaherra tuomitsi hänet ristiinnaulittavaksi.

Reilut kaksituhatta vuotta juutalaisia on syytetty Jeesuksen murhaajiksi. Valitettavan usea on myös uskonut tuon täysin perättömän tuomion. Tuo väärinymmärrys on erityisen valitettava, koska sillä on perusteltu miljoonien juutalaisten joukkomurhia.

Jeesuksen aikaista Palestiinaa hallitsi Rooma. Juutalaiset oli alistettu raa'alla sotilasmahdilla eikä juutalaisilla tuohon aikaan ollut oikeutta tuomita ketään kuolemaan. Tuomion julisti roomalainen maaherra, koska hän halusi nujertaa häiriötekijän - mahdollisen kapinan johtajan. Hän sai päätökseensä näennäistä tukea juutalaiselta papistolta. Tässä voi hyvin puhua poliittisesta päätöksenteosta.

Ristiinnaulitseminen oli roomalaisten sotilaiden barbaarinen mestaustapa. Sillä haluttiin levittää kauhua vallattujen kansojen joukossa. Jeesuksen vangitsivat sekä naulasivat ristiin roomalaiset sotilaat ja Jeesuksen kyljen puhkaisi romalainen sotilas.

Syyttömän Jeesuksen murhasivat roomalaiset.

Ei liene sattumaa, että Rooman valtion suojeluksessa syntynyt ja muotoutunut katolinen kirkko on ollut eturintamassa syyttämässä juutalaisia Jeesuksen surmasta. Ei ole ensimmäinen kerta maailman historiassa, kun oma syyllisyys halutaan kumota uhrien niskaan.

Valitettavaa on, että tuota oikeusmurhaa on jatkottu vuosituhansia ja siihen näyttää tulevan yhä uusia nyansseja.

Askel ulos yhden totuuden diktatuurista

Katselimme eduskuntavaalit netin kautta Amsterdamissa hotellihuoneessa. Onneksi katsoimme, sillä näillä vaaleilla oli pitkästä aikaa viihdearvoa. En ihmetellyt perussuomalaisten vaalivoittoa. Persuille kanavoitui se kritiikki, jota omassa "vanhassa" puolueessa ei saanut esittää. Kulttuurissamme on jotain outoa, demokratialle vierasta vaihtoehdottomuutta, koska esille mahtuu vain yksi totuus ja muu ajattelu on hölmöä populismia.

Tällainen malli on tyypillistä diktatuureille.

Jostain syystä suomalainen toimittajakunta haluaa miellyttää vallitsevaa ajattelua ja istuvaa johtoa. Politiikan vahtikoirana itseään pitävä media on kyllä politiikan sylikoira. Pienellä rapsutuksella uutisiin tulee vain "vastuullista poliittista tekstiä" ja talouden lainalaisuuksien ymmärtämistä. Tarvittaessa media (esimerkiksi HS) järjestää valtapuolueita tukevia gallup-tuloksiakin.

Jos joku vielä muistaa, EU:hun meno sai vain niukan puoltolauseen kansanäänestyksessä. Tuo hiukan yli 50% äänistä ei tarkoittanut silloinkaan, että yli puolet kansasta olisi ollut EU:hun liittymisen kannalla. Se tarkoitti, että noin puolet niistä, joilla oli valmis kanta asiaan, kannatti sitä. Todellisuudessa Euroopan Unionin liittyminen tapahtui noin 30 prosentin kannatuksella. Sen jälkeen, kun käytännössä on osoittautunut, että EU:n hieno idologia ja arvot ovat paperia ja että EU on valmis poikkeamaan yhteisistä säännöistä, silloin kun se suuremmille jäsenmaille sopii, lopullekin Suomen kansasta on alkanut kristallisoitua oma kanta.

Koska kriittisyys on populismia vanhoissa puolueissa, kansa äänesti jaloillaan ja siirtyi perussuomalaisiin.

En pelkää persujen vaalivoiton jälkeistä elämää Suomessa. Onhan perussuomalaiset vasta kolmanneksi suurin puolue. On todella kokoomuksen ja demarien aliarviointia hehkuttaa persujen uhkaa. Ottaen vielä huomioon, että Soinin johtaman puolue käyttäytyy maltillisesti eikä suvaitse rasismia yms hörhöilyä.

Minua vaalituloksessa pelottaa kokoomuksen vaalivoitto.

Haluaako Suomen kansa todellakin jatkaa jo Lipposen aikana aloitetettua Thatcherismin linjaa, jolla vauraita hyysätään uskossa, että kyllä sieltä sitten valuu hyvinvointia köyhemmillekin. Missään päin maailmaa, tämä teoria ei ole osoittautunut todeksi. Sen sijaan on näkynyt selvästi tuloerojen kasvu ja eriarvoistuminen.

Eilen tutkija sanoi televisiossa, että politiikka on palannut politiikkaan. Hyvä niin.

Poliitikkojen saappaissa on nähty jo liikaa vastuusta ryppyotsaisia kamreereja.

Mustista joutsenista riskien hallinnassa

Kävimme vähän aikaa sitten elokuvissa katsomassa Mustan Joutsenen (Black Swan). Se teki aikamoisen vaikutuksen. En ole kauhuleffojen ystävä, mutta tässä kauhuefekteillä oli luonnollinen syy ja rooli. Ihmismielen hajoaminen on rajua hommaa. Ei edes Hollywood ollut onnistunut tekemään siitä falskia. Suosittelen!

Kolme vuotta sitten teimme häämatkan Uuteen Seelantiin. Siellä Hobittilan mailla näimme luonnossa oikeita mustia joutsenia. Linnut olivat kauniissa luonnossa ja päivä oli keväinen, mutta silti niistä jäi häivähdys tuonelan virrasta.

Eurooppalaiset uskoivat pitkään, että mustia jotsenia ei ole olemassakaan. Vasta aktiivisempi retkeily Australiaan (ehkä myös Uuteen Seelantiin) paljasti noiden mystisten lintujen olemassaolon.

Riskien hallinnan kannalta mustilla joutsenilla on oma tärkeä opetuksensa. Yleinen mielipide - demokraattisesti äänestetty näkemys riskeistä - voi perustuakin luulotietoon. Kovin usein riskien ns. analysointi kohdistuu sovinnaisiin ja itsestään selviin seikkoihin. Ne ovat myös epävarmuuksia, joihin organisaatio on jo hyvin varautunut.

Mustat joutsenet - riskit, joihin ei olla varauduttu ja joita ei uskota olevan olemassakaan - aiheuttavat epämiellyttäviä yllätyksiä ja kaatavat firmoja. Silloin ei ohuet selitykset riskin yllätyksellisyydestä lohduta. Jos kerran riskien hallintaan tuhlataan resursseja, eikös se kannattaisi saman tien tehdä kunnolla. Asiaan paneutuminen ja kurinalainen mielikuvituksen käyttö eivät vie tylsää byrokraattista kokoustamista enempää aikaa.

Mitkä saattaisivat olla sinun organisaatiosi mustat joutsenet? Mitkä ovat ne riskit, joita et halua uskoa mahdollisiksi?

Anarkia ei ole demokratiaa

Mari Kiviniemen vaalimainoksia oli korvattu väärennöksellä, jossa väitettiin Kiviniemen kannattavan eläinten kärsimyksiä. Radiotoimittaja kysyi tutkijalta - tutkijathan tunnetusti tietävät kaiken - mitä mieltä hän on tällaisesta toiminnasta. Kuulema demokratiaan mahtuu kaikenlaista. - Haloo tutkija!

Anarkia ei kuulu demokratiaan!

Kaduilla riehuvat, autoja polttavat ja kadun varsien liikkeitä ryöstävät huligaanit vetoavat mielipiteen vapauteen sekä turhaumaan. Ehkä ymmärtäisin noiden adhd teinien toimintaa vähäsen, jossa kyseinen maa olisi diktatuuri, mutta kun näyttämönä on myös Ruotsi tai Suomi,

joissa lapseltakin demokraattisesti kysytään, haluatko, että vaihdan kakkavaippasi?

Nämä mellakoitsijat haukkuvat omaisuutta suojelevia poliiseja natseiksi. Jos nämä älypäät lukisivat ensimmäisen kirjansa, harrastuksen voisi aloittaa kansallissosialistien historiasta. Siellä kerrotaan, kuinka sikaniskat natsit mellakoivat kaduilla särkien ja ryöstäen muiden omaisuutta. Helläkin oli älyn ja moraalin korvikkeena ideologia.

Piratismin kannattajat haluavat sosialisoida äänitteet ja elokuvat, koska heillä on vähemmän rahaa kuin tuottajilla. Nämä nykyajan Robin Hoodit haluavat ryöstää rikkaammilta - ei antaakseen saalista köyhille, vaan itselleen. Piratismikin halutaan ymmärtää demokratiaksi.

Jos julisteita töhrivät, kettutarhoja ja kettuja tärvelevät aktivistit, piratistit ja kaduilla mellakoivat rikolliset ovat demokratian asialla, silloin nykyinen yhteiskunta on anarkinen.

Eihän vain demokratiaan verhoutuneen ideologian takaa löydy iso oma napa. Minä ajattelen näin. Minä tiedän kaiken. Minä saan tehdä mitä minua huvittaa. Minua ei saa määräillä!

Kansalaistottelemattomuuteen voi turvautua vain silloin, kun kaikki lailliset keinot on loppuunkäytetty ja jos voi olla varma, että lain rikkominen ei johda anarkiaan.

Nyt hulikoinnista on tehty halpa konsti saada huomiota.

Media tietysti kiittää ja pokkaa ja noteeraa kaiken lakien rikkomisen. Mediakin vetoaa demokratiaan ja sanan vapauteen.

Taivaassa ei anneta aplodeja ripille

Vanhoillislestadiolaisilla puhkesi mätäpaise. Herätyslikkeen oli pakko tunnustaa, että liikkeen piirissä oli hyväksikäytetty lapsia pitkään ja ainakin osa hyväksikäytöistä oli ns. julkisia salaisuuksia. Vanhoillislestadiolaiset on pieni herätysliike. Paljon suurempia mätäpaiseita on löytynyt valtavassa katolisessa kirkossa.

Pedofiileista osa oli saarnamiehiä ja pappeja. Syynä hyväksikäytön jatkumiseen oli käsitys ripistä. Pedofiilit tunnustivat syntinsä yksityisessä ripissä, he saivat pahat tekonsa anteeksi ja he saivat luvan jatkaa "parannuksen tekoaan" ilman seuraamuksia. Tunnetusti pedofiilit paranevat vain harvoin. Parantumattomat jatkoivat auktoriteettiasemansa väärinkäyttöä ja tuhosivat haavoittuvaisia lapsia.

Olen sitä mieltä, että taivaassa ei suinkaan taputeta käsiä tällaiselle menettelylle.

Useimmat meistä tietävät, kuinka vapauttavalta tuntuu tunnustaa jollekin pahat tekonsa. Kalvava syyllisyys vie voimavaroja ja kääntää näkökulman syylliseen itseensä. Pahan teon tunnustaminen vapauttaa voimavaroja nähdä oma teko muiden silmin ja myös antaa voimaa korjata tehtyjä virheitä. Tunnustamisen hyvät seuraukset on tunnustettu sekä hengellisessä että psykologisessa maailmassa.

Ripistä on muodostunut tuon hienon prosessin irvikuva.

Ripillä rikkonut yksilö saa vapautuksen teostaan ja hänen annetaan jatkaa "kilvoitteluaan" yksin. Ripittäytyjä ei joudu vastuuseen teostaan eikä hänen pahojen tekojensa kohteita edes ajatella. Joskus ripillä suojataan myös ihmisten rakenteita, kuten katolista kirkkoa tai jotain herätysliikettä. Menettely on julma sekä ripittäytyjän että rikoksen kohteen kannalta.

Ripittäytyjä, joka anteeksisaamisen jälkeen jatkaa hyväksikäyttöään, ei suinkaan ole matkalla taivaaseen, vaan siihen toiseen paikkaan. Luther - monessa asiassa kyseenalainenkin auktoriteetti - sanoi osuvasti, että erehtyminen on inhimillistä, erehdyksen jatkaminen perkeleellistä. Lapsiin sekaantujista Raamattu ohjeistaa vielä suorasukaisemmin: parempi olisi laittaa heille myllynkivi kaulaan ja upottaa meren syvyyksiin.

Raamatun opetuksissa on aina yksi punainen lanka: vastuullinen elämän suojelu. Elämän suojelu ei ole yksilölaji.

Tarkoituksena ei ole päästää yksilöä pälkähästä, vaan hoitaa yhteisöä. Ripissä julistettu anteeksianto ei merkitse vapautumista vastuusta. Pahan teon maalliset seuraukset tulee kantaa ja myös koettaa lievittää pahan teon seurauksia.

Hengellisten liikkeiden olisi hyvä miettiä sisällään, suojelevatko he rippikäsityksellään elämän sijasta saarnamiestä tai oppinsa ja liikkkensä uskottavuutta . Samoin olisi syytä miettiä seksuaaliopetuksen toimivuutta.

Tiesitkö, että katolisen kirkon selibaattioppiin löytyy hyvin maallinen peruste? Jos pappi ei mene naimisiin, hänellä ei ole perillisiä. Katolista kirkkoa ei häiritse pappien äpärät niin kauan kuin niistä ei puhuta ja pappien perinnöt kotiutuvat hyvin rikkaan kirkon holveihin.

Johtoryhmä vai johtajien ryhmä

Olen lähes koko työurani työstänyt materiaalia johtoryhmän jäsenille esitettäväksi tuossa mystisessä johtoryhmässä. Olen myös lukuisia kertoja ollut itse asioiden esittelijänä. Näistä kokemuksista on muodostunut osittain selkeä ja osittain hyvin hämmentävä kokonaiskuva.

Tavallinen kielikuva: "Viedään tämä asia johtoryhmän päätettäväksi". Useimpien organisaatioiden työjärjestyksessä lukee, että toimitusjohtaja tms. päättää asioista ja häntä avustaa päätöksenteossa johtoryhmä. Taustalla on ajatus, että johtoryhmässä tasapainotetaan keskenään ristiriitaisia pyrkimyksiä ja samalla laajempi joukko huomaa paremmin toiminnan rajoitteet. Toimivassa johtoryhmässä kaikki jäsenet tuovat panoksensa päätöksentekoon ja myös aidosti sitoutuvat päätöksiin.

Valitettavan usein päätösesityksen tuonti johtoryhmään on pelkkä muodollisuus. Esityksen läpimeno on varmistettu etukäteen keittiön kautta.

Vahva, itsevaltainen johtaja käyttää johtajien ryhmäänsä vain oman tahtonsa mukaisena kumileimasimena. Mahtaa olla turhauttava työympäristö kaikille muille, paitsi ryhmän vetäjälle.

Toinen vahva uskomus on, että johtoryhmässä käydään päätöksien yhteydessä strategista pohdintaa organisaation tilasta. Usein johtoryhmän agendan täyttää pakolliset, operatiiviset päätökset. Kullekin päätösesityksen käsittelylle on amerikkalaisittain annettu 5-15 minuuttia aikaa. Tuota hektistä päätösrytmiä vielä virheellisesti pidetään tehokkuutena. Tuossa ajassa kukaan ei ehdi asiaan perehtyä eikä kukaan voi käydä syvällistä asiakeskustelua aiheesta. Joskus päätösesityksen on saanut etukäteen käyttöönsä ja siihen on voinut tutustua kaikessa rauhassa kotona, mutta se ei helpota aktiivisen keskustelun puutteeseen. Tällaisessa johtoryhmässä ratkaisevaa on, kuka esittää, ei mitä esitetään. Päätöksien laatu perustuu luottamukseen henkilöiden osaamisesta, moraalista, näkemyksistä jne.

Strategisten näkemyksien yhteensovittaminen hoidetaan (kuvitellaan hoidetun) abstrakteilla paperistrategioilla ja bonuksilla.

Millaisia jäseniä johtoryhmään valitaan? Jos johtoryhmän puheenjohtaja (toimitus- tai toiminnanjohtaja tms.) pääsee itse valitsemaan, hänellä on käytettävissään kaksi ääripään kriteeriä tai niiden yhdistelmä.

Esimerkiksi Barak Obama valitsi omaan "hoviinsa" jäseniä, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä. Hän ajatteli saavansa eniten hyötyä ryhmästä, jossa perustellusti ajateltiin asioista erilailla kuin hän itse.

Tällaisella johtajalla on munaa.

Hänellä on tervettä itseluottamusta ja aito halu johtaa parhaan mahdollisen tiedon perusteella. Hän ei tarvitse selkärangan alapään nuolioita.

Toinen tapa johtoryhmän muodostamiseen löytyy(?) pörssiyhtiöistä. Siellä toimitusjohtajan vaihto tarkoittaa yleensä myös johtoryhmän muiden jäsenten vaihtoa. Valitettavan usein valintakriteeri näyttää olevan lojaalisuus uudelle toimitusjohtajalle, ei paras asiantuntemus tai itsenäinen ajattelu. Minusta johtoryhmän jäsenten tulisi olla ensisijaisesti lojaaleja johtamalleen organisaatiolle, ei sen johtajalle.

Johtamisen pitäisi tuoda arvon lisää koko organisaatiolle, ei vain joillekin valituille "valioyksilöille".

Toimittajien tragikomiikkaa

Vuosituhannen mielenkiintoisemmat vaalit lähestyvät, tai ainakin vaalit lähestyvät!

Perussuomalaisten nousu lähelle kolmen vanhan ison puolueen suosiota olisi luullut olevat toimittajille mielenkiintoinen lähtökohta vaaalien ja niiden taustojen pohdintaan. Pienellä toimittajien myötävaikutuksella alhaiseksi valunut äänestysprosentti olisi voinut olla paljon korkeampi. Äänestysaktiivisuushan on yksi harvoista toimivan demokratian tunnusluvuista.

Kuinkas toimittajat sitten reagoivat?

Toimittajat ovat suhtautuneet persujen vaaliennusteisiin kuin pörssikurssiin.

Nyt persujen kannatus nousee, se nousee vieläkin, nyt se on ennätyksellisen korkea, kuinkahan kauan tätä nousua riittää? - Sama alhainen ÄÖ kuin pörssianalyytikolla. Seurataan, mitä tapahtuu ja ollaan täydellisen tietämättömiä, miksi jotain tapahtuu.

Entä jos toimittajat olisivat yrittäneet käyttää älykkyyttään? Tiedän, että heille ei siitä makseta.

Vain negatiiviset uutiset ja itsestäänselvyydet myyvät mediassa. Politiikan toimittajille riittää, että he "värikkäässä" vaalikeskustelussa toistavat jo vuoden aikana läpikalutut kysymykset ja kommentit. Kaiken taustalla paistaa toimittajien samaistuminen globaalin talouden, talouskasvun ja EU:n tosiuskovaisiin. Koska vallitsevaa totuutta ei voi epäillä, kaikkea sen kritiikkiä pitää vähätellä ja huomio pitää siirtää asioista henkilöihin. Soini se on niin leikkisä mies! Joskus kauan sitten toimittajia koulutettiin objektiivisuuteen ja miettimään vaihtoehtoisia totuuksia. Kuten sanoin, siitä on kauan.

Entä jos politiikan toimittajat olisivat hetkeksi vaalikeskustelussa heittäytyneet leikkiin mukaan, ja epäilleet, että "keisarilla ei ole vaatteita"?

Uskon, että keskustelu olisi ollut elävämpää kuin nykyisissä TV 1:n ja MTV 3:n näännyttävissä tragikoomisissa poliittisissa vaalinalushartausohjelmissa.

Paras vaaliohjelma toistaiseksi - ei superhyvä sekään - tuli neloselta. Krisse grillasi puoluejohtoa huumorin keinoin.

Tuli taas todistettua, että tahaton komiikka (poliittiset toimittajat) jää aina kakkoseksi ammattitaitoiselle humoristille (Krisse ja kumppanit)!

Usko tai älä

Vähän aikaa sitten uutisoitiin tutkijan tulleen siihen tulokseen, että olemme menossa kohti uskonnottomuuden aikaa. Tätä on povattu reilut sata vuotta valistuksen filosofeista ja luonnontieteiden läpimurrosta alkaen.

Kehitys on kyllä päinvastainen: uusia uskontoja kehittyy koko ajan.

Tässä muutama esimerkki:

• Ihmisuskonnossa usko Jumalaan (tai jumaliin) on nähty lapsellisena, mutta usko ihmisen kehittymiseen, viisastumiseen ja moraaliseen kasvuun on taas ollut "rationaalista" uskomista. Näin siitä huolimatta, että empiiristä evidenssiä (arkielämän todisteita) tuosta ihmisen positiivisesta kehittymisestä ei oikein ole. Halki vuosituhanten ihminen (lajina) on käyttäytynyt yhtä tuohoavasti huolimatta uuden tiedon tulvasta.

• Tiedeuskonnossa uskotaan kyettävän selittämään kaiken teorioilla ja tutkimuksilla. Tiedouskovaisilta unohtuu, että tiede, teoriat ja tutkimushypoteesit ovat todellisen elämän yksinkertaistuksia ja että ne perustuvat uskomuksiin (oletuksiin). Tutkimuksilla löydetään se, mitä lähdettiin etsimään. Se on uskon vahvistuksen väline. Et löydä, mitä et tutki, koska olet rajannut yllätykset pois lähtöolettamuksilla.

• Suvaitsevaisuususkonnossa uskotaan kaiken sallimisen tekevän ihmisistä onnellisia. Suvaitsevaisuususkonto toimii parhaiten puolisokeiden romantikkojen parissa. Jos sulkee silmänsä sekä syiltä, että seurauksilta, voi olla niin suvaitsevainen. Suvaitsevaisuuden taustaehtona on yleensä: saa tehdä, mitä tahansa, kunhan ei aiheuta sillä muille vahinkoa. Tämä tiukka suvaitsemattomuutta tihkuva ehto rajaa suvaitsemisen ulkopuolelle suurimman osan siitä moskasta, jonka suhteen haluttiin olla suvaitsevainen.

• Markkinavoimauskontoon ovat hurahtaneet ennen muita yritysjohtajat ja poliitikot. Luonnonkansat aikoinaan kävivät kumartamassa tulivuoria ja samalla tuli heitettyä kraateriin sopiva ihmisuhri. Nyt poliitikot näkevät paljon vaivaa lepytelläkseen mystisiä markkinavoimia. Kun suora palvonta ei tunnu riittävän, turvaudutaan ihmisuhreihin = veronmaksajiin.

• Eurouskonnossa uskotaan yhteisen valuutan tuovan meille tasaisen taloudellisen kehityksen. Tämä uskonto oli alkuvuodet lähes uskottava. Silloin investointipankkien avustuksella markkinoille pumpattiin ilmaa, katteettomia lainoja, keinotekoisen kasvun buustaamiseksi. Vähän aikaa näytti siltä, että hyvää riittää jaettavaksi kaikille - kunnes haavekupla puhkesi. Vain vahvimmat euro-uskovaiset edelleen odottavat tulevaa euro-alueen talouden vakautta. Toisaalla poliitikot näkevät hirvittävästi vaivaa vanhojen ja tulevien seuraamuksien lieventämiseksi, koska syihin ei uskalleta tai haluta puuttua. Taitava selviää tilanteista, joihin viisas ei joutuisi ollenkaan!

• Kasvu-uskonnossa taivasta lähinnä ovat ne maat, jotka saavat aikaan nopeinta kasvua. Kasvua nopeutetaan mm. kuluttamalla farkut jo tehtaassa tai asentamalla laitteisiin siru, joka rikkoo laitteen määräajan jälkeen. Samoin kasvua nopeutetaan riistämällä kehitysmaita. Tietysti niitä pitää samalla liturgisesti moittia lapsityövoiman käytöstä, ihmisoikeuksien rajoituksista ja ympäristön saastuttamisesta. Edelleen keinotekoisen alhaiset korot vauhdittavat kasvua. Korko on alhainen, koska siitä puuttuu todellisen riskin lisä. Näin voi menetellä, koska veronmaksaja maksaa tuon riskilisän muuta kautta. Kyllä kasvusta aina joku hyötyy, mutta moni myös köyhtyy.

• Liittoutumisuskonnon jäsenet uskovat paikan Turvallisuusneuvostossa, jäsenyyden EU:ssa ja Natossa takaavan meille taivaspaikan. Sen jälkeen olemme osa "isoja" ja paha ei enää sen jälkeen pääse kiusaamaan. Liittoutumisuskovaiset unohtavat tosiasian, joka yleensä opitaan jo päiväkodissa: jos yhdelle kumarrat, toiselle pyllistät. Liittoumissa saa "ystävien" lisäksi todellisia vihollisia.

• Ytimiinpääsyuskonnon edustajista tulee heti mieleen Paavo Lipponen. Hänellä oli vahva usko siihen, että kuulumalla "sopivaan seuraan" ja pääsemällä yhteiskuvaan suurten maiden johtajien kanssa, hän olisi kokoaan merkittävämpi poliitikko. Väyrynen ei taida olla ainoa Paavo, jonka suhteellisuustaju heittää? Tiedoksi niille, jotka pelkäävät Suomen marginalisoitumista. Suomi on marginaalinen maa sekä Euroopassa, että myös maailman mittakaavassa. Suomi otetaan mukaan isoisten pallopeliin vain silloin, kun siitä on isoisille hyötyä.

Näiden esimerkkien valossa uutinen uskonnottomuuden ajan tulosta vaikuttaa joko liioittelulta tai suorastaan mätäkuun jutulta. Uskon kohteet ovat vain vaihtuneet.

Oma uskoni on niin heiveröinen, että sillä ei pärjää näissä uususkonnoissa. Siellä tarvitaan todellisia uskon sankareita. Liturgiassa heitä kutsutaan esimerkiksi "vastuullisiksi poliitikoiksi".

In vino veritas

Turussa on nyt (tietääkseni) kolme ravintolaa, joiden liikeidea perustuu viinille: esikoisravintola Viinille, vastikää auennut E. Ekblom sekä kohta aukeava Pinella. Toki muitakin ravintoloita löytyy, joilla on omaa maahantuontia ja hyvät viinipuitteet.

Olimme E. Ekblomin avajaisissa viime maanantaina. Vaikka avajaiset ovat aina poikkeustilaisuus, silti aistin, että tämä ravintola ei ole pönäkkä. Samoin tyypillinen alkujännittely tuntui puuttuvan. Henkilökunta ei nikotellut kysyttäessä - päinvastoin, vastaukset tulivat ammattitaidolla ja sopivalla itseluottamuksella.

E. Ekblom on avattu tiloihin, joiden juuret ulottuvat kauas. Jos oikein muistan, apteekkari Ekblom peusti liikkkeensä tuohon tilaan 1845. Paikan historia henkii sopivasti siistityistä seinistä, lattioista ja katosta. Sisääntuloaulan lattia oli aikoinaan kadun pohjaa. Historia on oiva keino differoida ravintolaa: historiaa ei voi kopioida. Lisäksi meillä suomalaisilla tuntuu olevan lyhyen historiamme vuoksi lähes pohjaton kiinnostus omiin juurimme. E. Ekblomin ei tarvitse ujostella minkään paikan kanssa Suomessa.

Kävelyetäisyydellä on kolme viiniin erikoistunutta ravintolaa. Ensimmäinen ajatus on tietysti, että lieköhän kilpailu pilaa markkinat? Taitaa kuitenkin olla juuri päinvastoin. Jos nämä ravintolat vaalivat erilaisuuttaan, ne antavat viinistä kiinnostuneille asiakkaille hyviä, mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Yksi viiniravintola olisi aika orpona. Kolme sellaista kouluttaa asiakkaita kevyelle yksilöproofille tai sitten istumaan ystäväpiirillä iltaa hyvien viinien ja naposteltavien kera.

Turku on hyvä paikka elää!