They have lost their balls

Olin kauan sitten keskusteluenglannin kurssilla. Opettaja kysyi mielipidettäni ammattijärjestöjen sen hetkisestä tilasta. Tarkoitukseni oli vastata, että liitoilta on pallo hukassa, mutta ajattelua nopeammin sanoin, että “they have lost their balls”.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että asiasisältö oli ihan oikea, mutta amerikkalaisen naisopettajan ilmeestä ymmärsin, että taisi tulla hänelle turhan vahva ilmaisu.

Tällä viikolla uutisoitiin, että saksalainen telakka voitti laivatilauksen. Syy kuulema oli, että telakka oli laman aikana panostanut laman aikana telakan varusteluun ja että henkilöstö oli alentanut palkkaansa. Nyt saksalaisella telakalla menee lujaa ja turkulaisella telakalla huonosti.

Paperiteollisuudessa järjestöt huolehtivat siitä, että kansakoulupohjainen paperimies pääsi sellua keittämällä insinöörin palkoille. Omaa neuvotteluvoimaa vahvisti satamien ahtaajat tukilakoillaan. Jos palkat eivät nousseet, satamat suljettiin ja kansantalous sakkasi. No, palkat nousivat ja ylimääräinen lasku maksatettiin kansalle devalvaatioilla. Tämän kehityskaaren alapäätä eletään nyt. Paperitehtaat siirtyvät halpojen kustannusten maihin.

Arvostan ammattiyhdistysten työtä aina 1950 – 60-luvuille asti. Silloin liikkeellä oli vielä olemassa hyväksyttävä ideologia. Liitot pitivät heikkojen puolia sekä kaikkien työntekijöiden puolta työnantajaa vastaan että heikompien työntekijöiden asemaa muun joukon seassa.

Ammattiyhdistysten historialliset saavutukset ovat merkittäviä. Niitä ei edes kommunismi onnistunut romuttamaan.

Tilanne muuttui 70-90 luvuilla, kun alettiin jakaa niukkuuden sijasta hyvinvointia. Ideologia vaihtui saavutettujen etujen puolustamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että työnantaja sai irtisanoa vapaasti osan henkilöstöstä, kunhan jäljellejäävien pottia vähän kasvatettiin. Heikot heitettiin laivasta ja vahvat saivat vähän lisää liksaa.

Markkinatalouden kovat arvot pesiytyivät ammattijärjestöihin.

Tässä vaiheessa demarit siirtyivät porvaripuolueeksi. Heistä tuli noviisiaikaansa eläviä kokoomuslaisia.

Liitot kopioivat markkinataloudesta myös suuruuden ekonomian. Jäsenten etujen ajamisen sijasta suuret pomot keskittyvät liittojen ja järjestöjen konsolidointiin – niputtamiseen suuremmiksi liitoiksi. Ammattipomoja ei häiritse se seikka, että näin heille kertyy lisää henkilökohtaista valtaa ja näkyvyyttä. Mihin nämä suuret liitot ovat käyttäneet mahtiaan? Silloin tällöin pidetään suurella metelillä ja draamalla lakko, jonka hyödyt jopa lyhyellä tähtäyksellä ovat kyseenalaiset.

Suurta teatteria, jonka laskun maksaa työntekijät – miksei myös työnantajat.

Olen urani aikana tavannut ammattiyhdistysihmisiä, joilla on edelleenkin säilynyt ideologia ja yritys ajaa jäsenten etuja. Terveisiä esimerkiksi Taru-Maria Solakivelle. Toisaalta yhä useammin törmää häikäilemättömiin, valtapelejä pelaaviin pomoihin. Näille on ominaista, että ko. henkilö ponnahtaa aina pintaan, tapahtui organisaatiolle ja jäsenistölle mitä tahansa. Tälle löytyisi uimiseen liittyvä osuva vertaus – mutta olkoon nyt.

Ammattiliitot tarvitsisivat vallankumouksen. Ne tarvitsisivat johtoonsa henkilöitä, joilla olisi hyvät liikkeenjohdon taidot, mutta ei sen arvoja.

Ydinkysymys on ensin organisaation arvon vaaliminen ja sen kehittäminen ja sitten syntyneen lisäarvon oikeudenmukainen jakaminen.

Liikkeenjohdon arvon kasvattamista pitää valvoa ja vaatia. Järjestöt eivät saisi hyväksyä loputonta organisaation arvon syömistä ja jakamista omistajille. Kuvitelma siitä, että jos investoijia hellitään ja jos yrityksellä menee paremmin ja paremmin, se automaattisesti toisi lisää hyvinvointia, on tarua. Riittävä osuus syntyneestä arvosta pitää kanavoida organisaation tulevaisuuden rakentamiseen.

Hyvä liikkeenjohtaja ammattijärjestön johdossa tajuaa myös, milloin vanhaa tilaa, saavutettuja etuja ei ole enää järkevä suojata, vaan kannattaa kiinnittää huomio tulevaisuuden mahdollisuuksiin.

Kommarihenkinen bunkkerin rakentaminen paperikoneen taakse on lyhytnäköistä taktikointia, sillä maailma muuttuu.

Hyvät maan tavat kunniaan

Kuinka sattuikin, että vaalirahakohun keskushenkilöksi valikoitui virkamiesmäinen Vanhanen? Häntä epätodennäköisempää rahoituslusmuilijaa on vaikea kuvitella.

Oliko tarkoitus alunperinkin, että kansalle annettiin hallinnon puhtoisuutta puolustava spektaakkeli?

Ainoa riski puhtoisuusprosessissa liittyi Sasiin, joka on yleensä onnistunut suhmuroimaan jokaisen hankkeen, mihin on ryhtynyt.

Vähemmälle huomiolle jäi Nuorisosäätiön tapa jakaa rahaa kansanedustajille. Sääntöjen ulkopuolelle ajauduttua Enronin yhteydessä aikoinaan puhuttiin kirjanpidon harmaasta alueesta, liikkeenjohdon gurut taas puhuvat luovasta kirjanpidosta. Ei tarvitse olla suuri asiantuntija huomatakseen, että Nuorisosäätiön maksuja ja tilien käyttöä on ohjannut halu häivyttää kassavirtojen todellisia tarkoitusperiä sekä peittää väärinkäytökset tarkastajilta.

Tätä pettämistä puolustellaan välillä maan tavalla.

Kuinka voi muodostua maan tapa, joka on ristiriidassa lakien, asetuksien ja moraalin kanssa? Riittääkö tapa tekosyyksi jatkaa toimintaa tai väistää vastuuta?

Toinen jo pikku hiljaa tuoksuva kasa alkaa olla tilintarkastuskäytäntö. Näyttää ilmeiseltä, että se ei nykymenettelyin kykene paljastamaan väärinkäytöksiä. Tilintarkastuskertomuksessa mainitaan yleensä, että tarkastus on tehty tarkoituksenmukaisella tarkkuudella. Se tarkoittaa, että tilintarkastus ei ole tullut kohdeorganisaatiolle liian kalliiksi eikä se ole liikaa sotkenut kohdeorganisaation normaalityötä.

Olisiko aika palauttaa tilintarkastus sille tasolle, että tarkastuksen jälkeen voisi luottaa asioiden olevan kunnossa? Vaikka se vähän maksaisikin?

Toinen vatsahappojani nostava maan tapa liittyy ammattiyhdistyksien tapaan jakaa puoluetukea sdp:lle. Mikael Jugner puolusteli menettelyä eilen radiossa kehuen sitä muistaakseni hienoksi tavaksi. Ällöttävää! Ei todellakaan kaikki ammattiyhdistyksien jäsenet ole sdp-läisiä. Pakko tunnustaa, olen ollut aikoinani hyvin naivi. En tiennyt tai tiedostanut vuosikymmeniin tällaista menettelyä. Jos olisin sen hoksannut, olisin välittömästi siirtänyt maksuni neutraaliin työttömyyskassaan.

Ihmettelen, miten menettely voidaan muodollisestikaan hyväksyä, sillä ay-jäsenmaksut nauttivat verovapautta?

Miten yhden puolueen tuki voi olla verovapaata?

Kohti sitä pienempää utopiaa

Singaporen kaupunkivaltiossa käyneet muistavat katujen, kauppojen, hotellien ja käymälöiden siisteyden. Kaikki on puhdasta ja siistiä – isojen sakkojen uhalla. Turisteille kerrotaan “hauska” yksityiskohta siisteyspoliiseista. Jos WC:n jättää vetämättä, voi saada sakot.

Singapore on saarivaltio, jossa viisi miljoonaa ihmistä asuu hyvin pienellä alueella. Yhteiskunnan toimivuus edellyttää tiukkoja sääntöjä, joiden noudattaminen taas vaatii tiukkaa kontrollia. Valvontakameroita on ilmeisesti kaikkialla.

Moottoriteillä on tietullit. Niitä ei tarvitse maksaa teiden porteilla, koska jokaisessa autossa on älykortti. Kätevää. Älykortin perusteella autojen teiden ja parkkialueiden käyttö on Systeemin kontrollissa. Samoin kun kuljettajan liikkuminen – reitit ja ajankohdat.

Suurin osa kansasta tekee työtä valtion yhtiöissä ja asuu valtion omistamissa asunnoissa. Työntekijän vastuu saattaa olla joskus äärimmäinen. Noin kymmenen vuotta sitten Singaporen lentokentällä sattui tuhoisa lento-onnettomuus. Syyllisiksi osoittautuneet lentäjät saivat rangaistuksensa: heidät teloitettiin.

Kansalaisilla ei ole valtiota, vaan valtio omistaa kansalaisensa. Singaporelaisilla ei ole kansalaisoikeuksia, mutta heillä on velvollisuuksia yrityksien työntekijöiden tapaan.

Singaporen kilpailukykyä kadehditaan laajasti. Sehän on liberaalin talouspolitiikan edustajien märkä päiväuni. Kansalaiset tekevät kiltisti työtään eivätkä sorru pullikoimaan tai vaatimaan oikeuksiaan.

Oletko huomannut, että meidänkin “valtionhoitajapuolueemme” ovat alkaneet puhua lähes puhtaasti yrityksien ja konsernien terminologialla. Heidän ykkösmurheensa on markkinavoimien lepyttäminen. Heitä kiinnostaa kilpailukykymme ja kuinka investoijat näkevät Suomen – onko se tarpeeksi kiinnostava investointikohde. Kiinnostavuus tarkoittaa mahdollisimman helppoa, riskitöntä, nopeaa ja suurta nettovoittoa sijoittajalle.

Taustalla on “hyvinvointiteoria”, jonka mukaan yrityksien saavutettua suuria voittoja, siitä valuu hyvinvointia myös köyhemmille ja heikommille.

Hyvä teoria, jota empiirinen evidenssi = arkielämä vetelee kovin korville.

Yrityksien supervoitot eivät ole valuneet mihinkään. Seurauksena on ollut aina ja yksiselitteisesti tuloerojen kasvu. Enää ei ole tärkeää, miten lapset, vanhukset tai köyhät pärjäävät. Nyt on tärkeä miettiä, miten heidän aiheuttamansa kustannusrasite saadaan minimoitua kilpailukyvyn nimissä, jotta “vahvat” saisivat yhä kasvavan osuuden hyvinvoinnista.

Persujen kasvava kannatus ilmaisee kaipausta – ei takaisin Kekkosen keisari-aikaan – vaan takaisin kansallisvaltioon, jossa jokaisella kansalaisella oli itseisarvo.

Globaalin talouden kannattajat väittävät tätä utopiaksi. Minusta se on pienempi utopia, kuin toimivat kansainväliset markkinat.

Tyhmät kiertoon

Tuskin kukaan meistä on päässyt valitsemaan esimiestään, useimmat meistä eivät ole päässeet vaikuttamaan työtovereidensa valintaan ja usein saamme alaisemmekin ilman omaa sananvaltaa – esimerkiksi perintönä. Varmaankin näistä syistä työyhteisöömme aina välillä eksyy tosi tyhmiä ihmisiä.

Tyhmän määritelmä: Henkilö ajattelee ja toimii erilailla kuin minä tai me.

Nyt komppaan entistä esimiestäni, Lassia. Hänen mukaansa tyhmiä on kahta lajia. 1) Tyhmiä ja laiskoja sekä 2) tyhmiä ja ahkeria.

Jos työtoveri on tyhmä ja laiska, hänestä ei ole kovin paljoa harmia. Hänet voi hienovaraisesti eristää kaikesta merkittävästä tekemisestä. Ongelmia aiheuttavat tyhmät ja energiset. Jos heillä sattuu vielä olemaan terrierin sitkeys – SILLOIN työyhteisö kärsii. Ei siinä kylliksi, että kyseinen henkilö ei kykene tuottavaan työhön.

Sen lisäksi hän vaatii parivartion vahtimaan hänen liikkeellelähtöyrityksiään ja sammuttelemaan jo syttyneitä roihuja.

Herra varjele, jos tuollainen tyyppi on esimiesasemassa.

Organisaatio on aika voimaton puuttumaan tilanteeseen, tai ainakin suomalaisessa yrityskulttuurissa tilanne on kiusallinen ja kiusallisuudessaan pitkäkestoinen. Varsinkin esimiesten kasvoja suojellaan tuskaisen kauan.

Minusta jokaisessa organisaatiossa tulisi olla valmius siirtää työntekijöitä joustavasti sekä ylös-alas-suunnassa kuin myös sivuttain uusiin tehtäviin.

Uskon, että organisaatiossa on oikeasti hyvin vähän tyhmiä tai huonoja työntekijöitä.

Sen sijaan varsin suuri joukko on väärän laisessa positiossa. Joko he ovat nousseet pätemättömyytensä tasolle tai sitten esimies on joutunut asiantuntijaksi tai sitten hyvä asiantuntija on pilattu esimiehen rutiineilla.

Rutiininomainen henkilön kierrättäminen, kunnes hän on löytänyt optimaalinen paikkansa – siihen elämäntilanteeseen – olisi hyvä rutiini.

Tässä suhteessa ammattijärjestöt sortuvat jäykistelemään ja “suojelemaan” jäseniään tehtävien vaihdolta silloinkin, kun se olisi työntekijän ja koko yhteisen ilmeinen etu. Tietystikään siirrot eivät saa olla mielivaltaisia.

Haudan ryöstäjät

Kun yritys valmistautuu listautumaan pörssiin, pieni “sisäpiiri” varmistaa ja vastaa siitä, että julkaistava yksityiskohtainen tieto yrityksestä on pelisääntöjen mukaista. Varmistuksen tehneen ryhmän jäsenten nimet julkaistaan sanomalehdessä ilmoituksessa, jota kutsutaan hautakiveksi. Yleensä nämä jäsenet saavat lisäksi kaappinsa päälle tyylitellyn hautakiven.

En löytänyt menettelyn taustaa; milloin ensimmäinen hautakivi on julkaistu tai jaettu, mutta …

kun seuraa nykyistä pörssielämää, hautakivi tuo menoon omaa sattuvaa synkkää symboliikkaansa.

Samat yritykset, jotka lähivuosina ovat tehneet tuloksena luopumalla resursseista, luopumalla kehittämisestä, luopumalla tulevaisuudesta, jakavat nyt omistajilleen ennätysosinkoja.

Kehittämisen eväät palautetaan sijoittajille, koska johtajat eivät enää osaa muuta kuin saneerata.

Luopuminen on kovaa työtä. Peruspalkan lisäksi johtajille jaetaan joko hyviä tai erittäin hyviä bonuksia. - Tämä viimeinen sanonta tulee ruotsalaisilta.

Pörssin idea oli kerätä yrityksien kehittämistä varten riskin ottoon halukkaita sijoittajia. Kollektiivisella riskinotolla uskottiin yrityksen kykenevän kehittymään pitkäjänteisesti arvoa luovalla tavalla. Tuosta uudesta arvosta uskottiin riittävän jaettavaa sekä sijoittajille että organisaation omaan käyttöön.

Nyt sijoittajat odottavat riskitöntä huomattavaa voittoa ja nopeasti.

Johtajille jää keinoksi irtisanoa ihmisiä, myydä tytäryhtiöitä, lopettaa kaikki pitkäjänteinen kehitystyö, laiminlyödä laatu ja palvelu ja valitella kun tuotteet eivät enää mene kaupaksi. Siihen tietysti auttaa saneeraus. Sijoittajan riski on siirretty henkilöstön kannettavaksi.

Tällaista yrityksen arvoa tuhoavaa toimintaa voi hyvin kutsua haudan ryöstöksi.

Tulevaisuudessa ihmetellään, miten tällainen menettely on sallittu 2000-luvulla.

Mitä diktatuurin jälkeen?

Kovin on mennyt yksinkertaiseksi maailman meno. Egyptin kansa ja ympäröivä maailma vaatii Mubarakia eroamaan, jotta saadaan demokratia tilalle.

Samalla retoriikalla käsiteltiin aikoinaan Irakin Husseinin ja Afganistanin talebanien jälkeistä tulevaisuutta. Harva oli uskaltanut ennustaa, että edessä on pitkä ja verinen polku, joka ei oikeastaan johda mihinkään. Sisäiset ryhmittymät taistelevat vallasta ja ovat valmiita kähinöidessään uhraamaan koko kansan hyvinvoinnin. “Kannettu demokratia” – tarkoitan amerikkalaista versiota siitä – ei ole pysynyt kaivossa.

Olin 80-90-lukujen vaihteen Albaniassa projektissa. Maa eli yksinvaltiaana kuolleen Enver Hoxhan jälkeistä aikaa. Kansa oli sitä mieltä, että hallitus on mätä ja siksi heillä on vaikeata. He olivat “rakastetun” johtajan kuoleman jälkeen särkeneet koulut ja tuhonneet viinitarhat. Kun kerran halutaan vanhasta eroon, pistetään vanhat systeemit täysin päreiksi. Tuhoaminen sujui sutjakkaasti, mutta kymmenet vuodet eivät riittänyt ikkunoiden korjaamiseen ja viinituotannon elvyttämiseen. Hallitus on edelleen mätä ja syyllinen kansan pahaan oloon.

Samoihin aikoihin olin vieraillut Virossa. He harjoittelivat itsenäisyyttä Neuvostoliiton diktatuurin jälkeen. Mieleeni jäi sikäläisen kollegan sanat: “Meillä on nyt vaikeata, mutta jos teemme ahkerasti työtä, meillä on tulevaisuudessa helpompaa.” Näin on myös käynyt.

Useimmat Afrikan maat ovat eläneet vain diktaattorin aikaa. Ei heillä ole suurta tiedostettua demokratian kaipuuta.

Heitä suututtaa liian kalliiksi käyneen perusruoan hinta ja jos siitä tai muusta perusasiasta valittaa, joutuu vankilaan tai pääsee jopa hengestään. Eli he kaipaavat ruokaa ja urputtamisen vapautta.

Länsimainen demokratia ei ole syntynyt tyhjästä. Se on ollut tuhansien vuosien prosessi. Siinä on yhdistynyt kristilliset arvot ja valistuksen ihanteet. Näiden arvojen ja ihanteiden jakaminen kansan kesken on edellyttänyt yleistä lukutaitoa ja laajaa kansan opettamista.

Kansakoulujen opettajat ovat sankarillisimpia demokratian puolesta taistelijoita.

Mubarakin jälkeen tulee uusi diktaattori. Keskustelua käydään vain siitä, ammentaako uusi  johtaja “demokratiansa” Amerikasta, Venäjältä, arabiliittoumasta, islamisteilta tai vaikkapa Kiinasta.

Johtaja kertoo (lähes) aina parhaan vitsin

Kuulin tuon väitteen noin kolmekymmentä vuotta sitten. Kummasti arkityöelämä on osoittanut sen paikkansa pitäväksi.

Ryhmädynamiikkaan ilmeisesti kuuluu luonnostaan tietty määrä halua miellyttää lauman johtajaa – ihan missä tahansa ryhmässä. Mitä riippuvaisempi olet ryhmän johtajasta sitä tärkeämpää sinun on miellyttää häntä, tai ainakin olla herättämättä epämiellyttäviä tunteita.

Nykyisin on lähes vakiomenettely, että uusi toimitusjohtaja erottaa vanhat johtajat ja perustaa oman johtoryhmänsä. On ymmärrettävää, että haluaa ympärilleen kyvykkääksi tietämiään yksilöitä, joiden uskoo sitoutuvan yhteisiin päämääriin.

Pahimmillaan tällainen menettely voi johtaa suurelle pomolle lojaaliin ryhmään, joka myötäilee kaikkia hänen ajatuksiaan ja sulkee silmänsä organisaation arvoa tuhoaville toimille.

Vanha kansa sanoo tällaisia ryhmän jäseniä p…..n nuolijoiksi. No, kovasta työstä maksetaan kova palkka. Suut pysyvät supussa hyvien bonuksien voimalla.

Liian myötämielinen tukiryhmä luo illuusioita. Voi käydä niin kuin K-kaupan johtajalle, joka on ilmeisesti pitänyt itseään hyvänäkin vitsiniekkana.

Usein tähän syndroomaan liittyy usko omaan suureen viehätysvoimaan ja super-älykkyyteen.

Obama teki esimerkillisesti kootessaan omaa tukiryhmäänsä. Hän halusi siihen jäseniä, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä asioista. Näin hän uskoi saavansa monipuolisempaa tietoa omien näkemyksiensä tueksi. Ehkä tuollainen menettely pitäisi jalatkin maassa.

Sääliksi käy Matti Halmesmäkeä. Hän halusi ilmeisen vilpittömästi osoittaa ihailuaan naiselliselle pääministerille. Yritys oli vähän kömpelö ja tyylitön. Siitä hyvästä Matti parka joutui paheksuvien naisien jyräämäksi.

Onneksi ankea telaketjufeminismi ei vielä ole vientituote.

Jo naapurimaista löytyy naisia, jotka uskaltavat olla naisia työssäkin ja heitä on lupa puhutella naisina – ei “munattomina miehinä”.

i-sukupolvi on erilainen

I-sukupolvella tarkoitetaan useampaa vuoden 1979 jälkeen syntynyttä sukupolvea. Yhteistä heille on, että he ovat sopeutuneet hyvin tähän muuttuvaan maailmaan, jota leimaa internet ja matkaviestimet. Heille Facebook, YouTube ja Twitter ovat elämäntapa.

Väitän, että i-sukupolvi ei tyydy vain haastamaan nykyistä tulosjohtamista. Se muuttaa johtamisen täysin.

• i-sukupolvi on tottunut hankkimaan ja prosessoimaan tietoa globaalisti. Johdolla ei enää ole paremman ja ylemmän tiedon monopolia.
• Koska usko ylempään tietoon on horjunut, i-sukupolvi alistuu huonosti auktoriteetteihin. Organisaatiossa hän ei enää ole pelkkä johdon asettamien tavoitteiden toteuttaja, vaan hänellä on oma tahto ja näkemys asioista.
• Samoin työhön liittyvät viralliset, mekaaniset rajat aiheuttavat ristiriitoja. Miksi i-sukupolven edustaja ei voisi viestiä  kilpailijan palveluksessa olevan kaverinsa kanssa, miksi hän ei voisi tulla töihin yöaikaan tai miksi hänen ylipäätään pitäisi lähteä kotisohvalta liikkeelle, kun hänella on super-laajakaista? Miksi pitäisi tulla joka päivä töihin, kun ei aina huvita?
• Sosiaalinen media monine välineineen mahdollistaa helpon ajatuksien vaihdon laajojen verkostojen kanssa. Samoin hän voi kuulua useampaan sosiaaliseen yhteisöön.  Suuri ero verrattuna hänen isoisänsä, joka kävi kirkonkylän sahalla töissä, tapasi vapaa-aikanaan työkavereitaan ja laittoi – jos rahat riitti – lapset herrain kouluun oppiin.
• i-sukupolvi on syntynyt aineellisen hyvinvoinnin keskelle. Raha ei enää ole ainoa toimintaa aktivoiva ajuri. Sen tilalle on tulossa itsensä toteuttaminen. i-sukupolven edustaja haluaa viihtyä työssään ja kokea vaikuttavansa asioihin.
• i-sukupolven edustajat ovat tottuneet saamaan aineelliset asiat itsestään selvinä ja he ovat tottuneet saamaan lähes aina tahtonsa läpi. Jos näin ei käy, i-sukupolven edustaja turhautuu ja vaihtaa työpaikkaa. Työntekijät eivät enää ole arkaa ja oloihinsa sopeutuvaa karjaa.
• i-sukupolvi on tottunut keräämään ja käsittelemään tietoa nopeasti. Tästä seuraa, että he tekevät myös johtopäätöksiä nopeasti ja itsenäisesti. He eivät malta odottaa vuosittain tapahtuvaa epämääräistä tuloskeskustelua, jossa heille vyörytetään uusi hajuton, mauton ja väritön palanen organisaation tulostavoitteista. i-sukupolven edustaja on malttamaton ja haluaa reagoida välittömästi. “Just do it!”

Odotan mielenkiinnolla uudenlaisen johtamisen organisaatioita, joissa i-sukupolven tietämyksen määrä, muutosnopeus ja –halukkuus sekä vaikuttamisen halu osataan ottaa käyttöön.

Sellaista organisaatiota ei enää johtajat johda.