They have lost their balls

Olin kauan sitten keskusteluenglannin kurssilla. Opettaja kysyi mielipidettäni ammattijärjestöjen sen hetkisestä tilasta. Tarkoitukseni oli vastata, että liitoilta on pallo hukassa, mutta ajattelua nopeammin sanoin, että “they have lost their balls”.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että asiasisältö oli ihan oikea, mutta amerikkalaisen naisopettajan ilmeestä ymmärsin, että taisi tulla hänelle turhan vahva ilmaisu.

Tällä viikolla uutisoitiin, että saksalainen telakka voitti laivatilauksen. Syy kuulema oli, että telakka oli laman aikana panostanut laman aikana telakan varusteluun ja että henkilöstö oli alentanut palkkaansa. Nyt saksalaisella telakalla menee lujaa ja turkulaisella telakalla huonosti.

Paperiteollisuudessa järjestöt huolehtivat siitä, että kansakoulupohjainen paperimies pääsi sellua keittämällä insinöörin palkoille. Omaa neuvotteluvoimaa vahvisti satamien ahtaajat tukilakoillaan. Jos palkat eivät nousseet, satamat suljettiin ja kansantalous sakkasi. No, palkat nousivat ja ylimääräinen lasku maksatettiin kansalle devalvaatioilla. Tämän kehityskaaren alapäätä eletään nyt. Paperitehtaat siirtyvät halpojen kustannusten maihin.

Arvostan ammattiyhdistysten työtä aina 1950 – 60-luvuille asti. Silloin liikkeellä oli vielä olemassa hyväksyttävä ideologia. Liitot pitivät heikkojen puolia sekä kaikkien työntekijöiden puolta työnantajaa vastaan että heikompien työntekijöiden asemaa muun joukon seassa.

Ammattiyhdistysten historialliset saavutukset ovat merkittäviä. Niitä ei edes kommunismi onnistunut romuttamaan.

Tilanne muuttui 70-90 luvuilla, kun alettiin jakaa niukkuuden sijasta hyvinvointia. Ideologia vaihtui saavutettujen etujen puolustamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että työnantaja sai irtisanoa vapaasti osan henkilöstöstä, kunhan jäljellejäävien pottia vähän kasvatettiin. Heikot heitettiin laivasta ja vahvat saivat vähän lisää liksaa.

Markkinatalouden kovat arvot pesiytyivät ammattijärjestöihin.

Tässä vaiheessa demarit siirtyivät porvaripuolueeksi. Heistä tuli noviisiaikaansa eläviä kokoomuslaisia.

Liitot kopioivat markkinataloudesta myös suuruuden ekonomian. Jäsenten etujen ajamisen sijasta suuret pomot keskittyvät liittojen ja järjestöjen konsolidointiin – niputtamiseen suuremmiksi liitoiksi. Ammattipomoja ei häiritse se seikka, että näin heille kertyy lisää henkilökohtaista valtaa ja näkyvyyttä. Mihin nämä suuret liitot ovat käyttäneet mahtiaan? Silloin tällöin pidetään suurella metelillä ja draamalla lakko, jonka hyödyt jopa lyhyellä tähtäyksellä ovat kyseenalaiset.

Suurta teatteria, jonka laskun maksaa työntekijät – miksei myös työnantajat.

Olen urani aikana tavannut ammattiyhdistysihmisiä, joilla on edelleenkin säilynyt ideologia ja yritys ajaa jäsenten etuja. Terveisiä esimerkiksi Taru-Maria Solakivelle. Toisaalta yhä useammin törmää häikäilemättömiin, valtapelejä pelaaviin pomoihin. Näille on ominaista, että ko. henkilö ponnahtaa aina pintaan, tapahtui organisaatiolle ja jäsenistölle mitä tahansa. Tälle löytyisi uimiseen liittyvä osuva vertaus – mutta olkoon nyt.

Ammattiliitot tarvitsisivat vallankumouksen. Ne tarvitsisivat johtoonsa henkilöitä, joilla olisi hyvät liikkeenjohdon taidot, mutta ei sen arvoja.

Ydinkysymys on ensin organisaation arvon vaaliminen ja sen kehittäminen ja sitten syntyneen lisäarvon oikeudenmukainen jakaminen.

Liikkeenjohdon arvon kasvattamista pitää valvoa ja vaatia. Järjestöt eivät saisi hyväksyä loputonta organisaation arvon syömistä ja jakamista omistajille. Kuvitelma siitä, että jos investoijia hellitään ja jos yrityksellä menee paremmin ja paremmin, se automaattisesti toisi lisää hyvinvointia, on tarua. Riittävä osuus syntyneestä arvosta pitää kanavoida organisaation tulevaisuuden rakentamiseen.

Hyvä liikkeenjohtaja ammattijärjestön johdossa tajuaa myös, milloin vanhaa tilaa, saavutettuja etuja ei ole enää järkevä suojata, vaan kannattaa kiinnittää huomio tulevaisuuden mahdollisuuksiin.

Kommarihenkinen bunkkerin rakentaminen paperikoneen taakse on lyhytnäköistä taktikointia, sillä maailma muuttuu.