Kauan eläköön idea – RIP toteutus

Antti Tanskanen oli aikoinaan proffani kansantaloustieteessä. Ei ollut todellakaan hänen vikansa, että en saanut cumua millään valmiiksi. Päinvastoin tuolta ajalta jäi mieleeni pysyvä arvostus Tanskasen selkeitä ja terveitä ajatuksia kohtaan.

Nyt Tanskasen työryhmä ehdottaa kuntien ja valtion it-ohjausta yksiin käsiin. Vastuun takia johtoon pitää saada korkean tason johtaja valtionvarainministeriöstä.

Liekö Tanskanen tullut vanhaksi (minua vanhempi hän on joka tapauksessa) vai liekö työryhmä saanut aikaiseksi hevosen sijaan kaksikyttyräisen kamelin.

Idea on loistava ja hyvin perusteltu, mutta käytännössä toteuttamiskelvoton.

Sorry it-johtajat, mutta suurin osa teistä turhautuu johtoryhmissä tai sen ulkopuolella, koska ette saa näitä koordinointi-, integrointi- ja tehostamisaloitteitanne edes liikkeelle, saati sitten valmiiksi.

Syynä ei ole it-aloitteiden huonous, vaan it-johtajien kyvyttömyys ja vallattomuus puuttua olennaisiin asioihin.

Tietotekniikka ja –järjestelmät reagoivat prosessien muutoksiin. Jos prosessit (toimintatavat) eivät ole kypsiä ja halukkaita muutokseen, silloin it-kehittämishanke on voimaton. Lukemattomia kertoja organisaatiota on yritetty parantaa keittiön kautta – käynnistämällä mittava it-projekti.

Käteen on jäänyt lähes aina turhauma: it ei ole kehittämisen driveri (ajuri).

Uusi idea sataa rahaa TietoEnatorin ja muiden julkishallinnon it-toimittajien laariin. Tuo julkilausuma on paras myyntiargumentti seuraavaksi vuosikymmeneksi.

Sen vuosikymmenen aikana paljastuu (yllätys, yllätys), että kunkin kunnan ja julkishallinnon yksikön prosessit ovat erilaiset ja niiden yhteensovittaminen vaatii KALLIITA rajapintoja. Rajapintoja tarvitaan, koska kukaan ei ole valmis sovittamaan omia prosessejaan toisen hyväksi. Lisäksi kutakin yksikköä ohjaa erillinen – ei koordinoitu – poliittinen elin. Tämä tarkoittaa, että tulevaisuus on vielä hankalammin yhteen sovitettavissa kuin nykyisyys.

Seurasin yksityisessä yrityksessä 30 vuoden ajan pyrkimyksiä laatia yhteinen tuote- ja asiakasrekisteri. Se ei tuossa lyhyessä ajassa valmistunut. En usko, että se jatkossa valmistuukaan.

Ennusteeni on, että se ei tule myöskään onnistumaan julkisella sektorilla – huolimatta sen rationaalisista huikeista hyödyistä.

Riski, että riskienhallinta jää riskien hallinnaksi

Olen jo vuosia ollut huolissani riskienhallinnan kehityksen hitaudesta ympäröivän maailman muuttuessa huimaa vauhtia. Yrityksiä riskienhallinnan päivittämiseksi on ollut useampiakin, mutta joku taso on onnistunut aina vesittämään ne ennen maaliin pääsyä. Uusi lopputulos on muistuttanut ällistyttävästi lähtökohtia.

Voi tietysti olla, että johtajat ovat halunneet ehkäistä riski-ihmisten pääsyn lähemmäksi heidän korkeaa ja jakamatonta viisauttaan. Uskon kuitenkin, että syylliset konservatiivisuuteen ja jarruttamiseen löytyvät suurista riskien hallintaan erikoistuneista konsulttitaloista.

Ne eivät halua luopua vakiintuneista, operatiivista ja riskittömistä näpräyksistä. Jos et puutu mihinkään olennaiseen, et myöskään joudu virheistä tilille. Siten vältetään myös riski astua johdon tunnetusti herkille varpaille.

Ymmärrän kyllä, että vakuutusyhtiöt ja pankit jatkavat vanhoilla linjoilla. Niiden toiminta perustuu tilastollisesti käsiteltävien operatiivisten tapahtumien (transaktioiden) hallintaan. Siihen edelleen sopii vanhat riskien minimointiin tähtäävät opit. Paitsi, jos vakuutusyhtiön riskienhallintajohtaja yrittää soveltaa noita oppeja vakuutusyhtiön liiketoiminnan riskien hallintaan.

Silloin törmätään tilanteeseen, että ylin johto alkaa hylkiä riskien hallintaa. Riskienhallinnan ammattilaiset koettavat vakuutella itselleen, että johto ei ymmärrä aiheesta mitään tai että johto ei ole sitoutunut.

Totuus on, että riskienhallinta ei osaa asettua liikkeenjohdon asemaan, eikä ymmärrä, kuinka voisi helpottaa johdon taakkaa strategisissa kysymyksissä.

Riskienhallinta sortuu etsimään operatiivisten yksityiskohtien seasta “sitä eliminoitavaa strategista riskiä”. Ei johtoryhmä tätä koskaan kiellä, mutta ei se koe siitä merkittävästi hyötyvänsäkään. Tapahtuu ns. finni takapuolessa ilmiö: pieni vaiva, mutta ei niin suuri, että edellyttäisi suurempaa julkista elämöintiä.

Johto joutuu päivittäin tekemään tulevaisuuteen vaikuttavia epävarmoja päätöksiä. Jos johto minimoisi riskit, silloin sen pitäisi laittaa lappu luukulle. Päinvastoin, johto koettaa maksimoida tai ainakin optimoida ne tulevaisuuden epävarmuudet, joihin liittyy positiivinen kehittymisen mahdollisuus.

Jos riskienhallintajohtaja ajattelee liikaa kuin vakuutus- tai turvallisuuspäällikkö, hän ei saa statusta liiketoiminnan johtoryhmässä. Riskienhallinnan johtajan tulee olla kokenut liiketoiminnan konkari. Sellainen, joka ei väheksy riskiä mutta ei myöskään pelkää investoida tulevaisuuteen.

Asiantuntija, joka ymmärtää tulevasta liiketoiminnasta olennaisen, voi oikeasti tukea johtoryhmää heidän päätöksenteossaan.

Tässä vaiheessa riskienhallinnan (funktion) nimi olisi syytä muuttaa oikeampia assosiaatioita tuottavaksi. Erittäin kuvaava ja tarpeellinen funktion nimi (riskienhallinnan tilalle) olisi muutoksen hallinta. Samalla negatiivisesti latautuneen riskienhallintajohtajan tittelin (chief risk officer) voisi korvata varatoimitusjohtajalla tai operatiivisella johtajalla (chief operative officer).

Olen ilokseni huomannut, että Dynaamisen riskienhallinnan pikaoppaastani on tullut ladatuin opus kotisivultani.

Olisiko se merkki orastavasta muutoksen halusta? 

Mihin uskonnon vapaudella pyritään?

Varoitan heti. Tämä blogi ei liity mitenkään johtamiseen. Se liittyy perverssiin taipumukseeni kirnuta käsitteitä, niiden sisältöä ja käyttöä.

Vähän aikaa sitten uutisoitiin suomalaisesta naisesta Italiassa. Hän oli onnistunut saamaan läpi lain päätöksen ,jonka mukaan koulussa ei saa olla krusifikseja. Perusteluna hän käytti uskonnon vapautta. En ole katolisen kirkon enkä krusifiksien ystävä, mutta tuo päätös aiheutti minussa ristiriitaisia mietteitä.

Tuo suomalainen nainen muistaakseni tunnustautui ateistiksi. Hänen mielestään hänen uskonnon vapauttaan loukkasi koululuokan seinällä roikkuva uskonnollinen symboli. Vastakkain oli nyt hänen (vähemmistön edustajan) uskonnottomuuden vapautensa ja italialaisten enemmistön uskonnon vapaus.

Onko vähemmistön uskonnon vapaus jotenkin arvokkaampi kuin enemmistön?

Tällaiselta asetelma tuntuu Suomessakin. Suvivirsi jätetään laulamatta, koska luokassa on ei-kristillisten uskontojen edustajia. Tottahan on, että enemmistö suomalaisista kuuluu kirkkoon vain sosiaalisesti hyväksyttyjen kirkon palvelujen (kaste, konfirmaatio, vihkiminen, hautaus) vuoksi ja kysyttäessä he heti kiirehtivät vakuuttamaan, että: “En minä ole uskonnollinen!”.

Ehkä onkin perusteltua antaa suurempi arvo tosissaan oleville vähemmistöuskovaisille?

Uskonnot ilmenevät erilailla. Otetaanpa hyvin roisi kuvitteellinen esimerkki. Perustan uuden uskonnon. Tämän uususkonnon peruspilareita on rituaalinen käyttäytyminen pörssin ovien edessä. Uskontoni opetuslapset toteuttavat uskontoaan virtsaamalla ohikulkevien liituraitaisten kintuille. Päivittäinen lahkeiden kasteleminen takaa heidän paikkansa paratiisissa.

Kyseessä olisi toki pieni lain rikkomus, mutta eikö uskonnon vapaus oikeuttaisi sen?

Tällaisia tosielämän esimerkkejäkin löytyy. Suomen laki kieltää naamioitumisen, mutta silti käydään keskustelua musliminaisten hunnuista. Toinen laki sallii ja toinen rajoittaa.

Minusta uskonnon vapaus ei voi antaa kaikille uskonnoille samanlaisia vapauksia: se on käytännön mahdottomuus. Jos uskontojen arvot, opit ja rituaalit olisivat samanlaisia, silloin voisi vallita täysi uskonnon vapaus. Tosin silloin olisi vain yksi uskonto. Käytännössä, kun yhdelle kumarrat, toiselle pyllistät. On pakko tehdä valintoja valtauskonnon ja vähemmistöjen välillä.

Muslimimaissa uskonnon vapaus ei ole suuri ongelma eikä keskustelujen aihe, koska vain yhdellä uskonnolla on vapauksia. Muut uskonnot sopeutuvat ympäristöönsä parhaan kykynsä mukaan. Tämä on tilanne jokaisessa maassa, jossa kunnioitetaan valtauskontoa merkittävänä kulttuurin osana. Kuinka voi arvostaa toisen uskontoa, jos ei arvosta omaansakaan?

Kaikkien uskontojen tasavertaistaminen tarkoittaa oikeastaan uskonnoista luopumista.

Neuvostoliitossa ja Kiinassa kiellettiin kaikki uskonnot kansan oopiumina. Siellä uskovaisuus merkitsi yhteiskunnan hylkiöksi merkitsemistä tai jopa teloitusta - konkreettisesti. Seuraus “uskonnoista vapauttamisesta” ei ollut henkisesti ja uskonnollisesti vapaat kansalaiset, vaan sukupolvia kestänyt moraalin rappio ja kommunismin muuttuminen “uskonnolliseksi” ideologiaksi.

Jos jokainen pienryhmä ja yksilö haluavat ikioman uskonnon vapauksineen, se tarkoittaa jokaisen asettumista jumalaksi itselleen ja muille. En usko, että sen seuraukset ovat kovin hedelmälliset.

Ulkopoliittisesti epäkorrekti blogini

En ymmärrä politiikkaa, enkä osallistu siihen aktiivisesti muuten kuin ihmettelemällä hyvin usein poliittisia menettelyjä.

Nyt ihmettelen ulkopoliittisen hyvän käytöksen kriteerejä.

Venäjän suhteellisen suurvalta-aseman arviointi on näköjään epäkorrektia. Samoin ei ole soveliasta miettiä, miten Venäjä tulevaisuudessa suhtautuu esimerkiksi Venäjältä Suomeen muuttaneiden emigranttien sosiaalisiin ongelmiin tai mitä entistä itäblokin maata Venäjä seuraavaksi auttaa? Korrektia olisi joko vaieta, ottaa kantaa merkityksettömiin asioihin tai keksiä jotain oikeasti positiivista sanomista. – Tosin muitakaan maita ei kehuta medioissa. Se ei myy.

Samanaikaisesti amerikkalaista talouden liberalismia voi salaa ihannoida, mutta sen ulkomaanpolitiikkaa ja maailmanpoliisina toimimista pitää kritisoida. Samoin Amerikan fundamentalistien valtaa ja Israelia suojelevaa politiikkaa pitää aina tuomita.

EU:ta saa kritisoida kunhan liittää aina loppuun maininnan siitä, että kehitys (demokratiavaje) on menossa hyvään suuntaan ja että viimeistään liittovaltio poistaa kaikki ongelmat.

Israelin toimien kritisointi on aina ulkopoliittisesti korrektia ja palestiinalaisten reagointien hyväksyminen on taas lähes aina korrektia, paitsi lyhyenä rauhoitusaikana, välittömästi tuhoisan terroristiteon jälkeen. Silloin on ulkopoliittisesti korrektia antaa iskun tuomitseva, mutta motiivit (turhaumat) ymmärtävä lausunto.

Kiinaa voi kritisoida, koska se on niin kaukana. Eihän ne kiinalaiset suomea ymmärrä.

Onko sinusta tuossa joku logiikka?

Virkamiesten uudelleen syntyminen

Jokin aika sitten saatiin katsastus aukaistua kilpailulle ja yksityiselle yrittämiselle. Seurauksena ei ollut lupailtu tehokkuudesta seuraava hintojen lasku, vaan päinvastoin, hinnat nousivat! Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että yksityistäminen suinkaan ei merkitse edullisempia hintoja.

Katsastuksessa markkinat ovat paikalliset, vaikka niillä toimisi valtakunnallisia katsastusketjuja. Tästä helposti seuraa paikallinen monopoli tai ainakin hallitseva markkina-asema, jota muut toimijat seurailevat. Jokainen tervejärkinen yrittäjä pyrkii tällaiseen asemaan. Miten muuten saisi kohtuullisesta voittotasosta siedettävän korkean?

Korkeampien hintojen vastapainoksi saimme joustavamman palvelun. Myös entisten virkamiesten pyörittämät katsastusasemat muuttuivat. Vanhat virkamiehet tervehtivät ystävällisesti, hymyilivät ja neuvoivat pyytämättä.

Nyt esitetään yhden luukun periaatetta. Korjaamothan korjaavat auton ja luovuttavat sen ajokuntoisena asiakkaalle. Miksi katsastusasemilla pitäisi tehdä tarkistus uudestaan? Siinä ei todellakaan ole mitään tolkkua: se on vain yksi ylimääräinen, maksullinen työvaihe.

Ennustan että, sen jälkeen, kun korjaamot saavat katsastusluvan, perustetaan virkamiesten elin, joka “katsastaa” korjaamoiden katsastustoiminnan tasalaatuisuutta valtakunnallisesti. Virkamiesten tehtävähän on tarkistella kaikkia suomalaisia tasavertaisina. Tämäkin uudistus on hyvin perusteltu. Eli päädytään virkamiesten pyörittämistä katsastusasemista virkamiesten pyörittämiin katsastusasemien tarkistustoimistoihin.

Tämä kehitys muistuttaa telekommunikaatioalalla tapahtunutta. Sen jälkeen, kun kaukopuhelumonopoli avattiin yksityisille, alkoi keskustelu suomalaisesta, kansalliset edut huomioivasta teleoperaattorista. Sellaisesta, joka olisi virkamiesten paremmassa valvonnassa. Siis siitä, joka tehokkuuden nimissä juuri purettiin!

Uusi pikaopas ilmestynyt

Sain juuri valmiiksi viidennen pikaoppaani. Se käsittelee projektiportfolioiden hallintaa ja täydentää edellistä opasta, joka esitteli liiketoimintaan integroitua projektien hallintaa.

Tämä viimeisin opas poikkeaa radikaalisti vallitsevista menettelyistä. Odotan taas kriittisiä kommentteja.

Tämäkin ilmainen opas löytyy kotisivultani www.wanhadynamo.fi

Erään liikkeenjohtoseminaarin ruumiinavaus

Osallistuin vuosia sitten firman tarjoamaan sisäiseen liikkeenjohdon koulutukseen. Tälle eka seminaarille oli valittu potentiaalisia tulevaisuuden johtajia. Pörssiin meno kiilsi johdon silmissä ja tarkoituksena oli laventaa johtoryhmän rohkeaa asennetta ja ymmärrystä seuraajien sukupolveen.

Seminaarilla oli hyvät (yleensä) ulkomaiset opettajat, hyvätasoinen hotelliympäristö sekä kiitettävän monipuolinen virkistyspuoli. Seminaarin vetäjistä muistan parhaiten Lasse Kivikon, joka teki minuun pysyvän, positiivisen vaikutelman.

Olin itse hyvin motivoitunut seminaarista. Oli mukava oppia uutta ja tuulettaa fiksussa porukassa ajatuksiaan. Kuitenkin seminaari herätti jo silloin ristiriitaisia ajatuksia. – Vielä enemmän vuosien jälkeen.

Opettajat opettivat tuoreita ja viisaita uusia oppeja, mutta vain harva johtoryhmän jäsenistä todella sovelsi noita oppeja.

He nyökyttelivät kyllä luokassa mentorin roolissa, mutta arki oli toista.

Seminaarin aikana tehtiin ryhmissä projektitöitä, joita kyllä päättäjäisissä kehuttiin ja palkittiin, mutta nekään eivät siirtyneet käytäntöön. Jälkeenpäin nähtynä osa noista projektitöistä oli suorastaan pelottavan profetiallisia. Niitä olisi kannattanut jotenkin ottaa huomioon.

Itsekin yritin siirtää seminaarioppeja käytäntöön, mutta kuten arvata saattaa, pehmeä patja otti ensin kaiken “teorian” hymyillen vastaan ja sitten ponnautti sen määrätietoisesti kotipesän ulkopuolelle.

Ehkä hämmästyttävin havainto oli, että suurin osa noista seminaarivälkyistä oli viidessä vuodessa siirtynyt jonkun toisen työnantajan palvelukseen. Osa lähti itse ja osa joutui lähtemään saneerauksissa. Kyseessä oli siis hyvin valikoitunut potentiaalisten johtajien “kykyryhmä”. Tätä havaintoa vahvistaa eMBAsta kuulemani tilastofakta. Noin 40 prosenttia eMBA-tutkinnon läpäisseistä vaihtaa välittömästi työpaikkaa.

Johtopäätös näyttää olevan, että yksilön kannattaa osallistua yrityksen tarjoamaan hyvätasoiseen koulutukseen. Se antaa potentiaalisia valmiuksia ja itseluottamusta koetella siipiään, jossain muualla, jos omassa organisaatiossa ei ole tilaa “kasvaneelle kyvykkyydelle ja egolle”.

Miksi organisaatio sitten tarjoaa ja maksaa tällaista kallista “ulosheittokoulutusta”?

En tiedä. Ehkä se on joku rituaali. Kuvitellaan, että ostamalla tällainen täsmäpalvelu, saadaan tulevaisuuden johdon rekrytointi hoidettua. Tai ehkä se on tärkeää yrityskuvan kannalta?

Luulisi, että helpompia, halvempia ja tehokkaampiakin konsteja löytyisi? Jos pysähtyisi ajattelemaan!

Käsittämätön suunnitelma

Tyypillisesti syksyllä laaditaan erilaisia toimintasuunnitelmia seuraavalle vuodelle. Laadinnasta vastaa yleensä joku ryhmä hallinnossa tai keskushallinnossa. Suunnitteluun osallistuu mahdollisuuksien mukaan edustajia erilaisista organisaation ryhmistä. Tällä halutaan varmistaa, että kaikkien ajatukset tulevaisuudesta kirjautuvat mukaan. Suunnittelun lopputulos on sitten tyylikäs, loogisesti ehyt dokumentti.

Näinhän se on. Tuotamme paperia sen sijaan, että tuottaisimme uudenlaista toimintaa.

Yksiköistä kerättyjä suunnitelmia ei hyväksytä sellaisenaan. Tavoitteita (yleensä) kiristetään ja keinovalikoimaa muokataan. Ainakin keinot kirjoitetaan uudestaan yhteisellä termistöllä. Suunnitelman päätoimittaja varmistaa näin syntyvän “esseen” kirjallisen laadun.

Sellaista laatudokumenttia on johtoryhmän jäsenten mukava lueskella.

Yksikköjen alkuperäisten suunnitelmien muokkaus ja uudelleen kirjoittaminen voivat johtaa siihen, että laatijat eivät enää tunnista omia ajatuksiaan. Ainakaan ne ei tunnu enää yhtä läheisiltä ja inspiroivilta. Omalle yksikölle tärkeät asiat ovat jääneet kokonaisuudelle tärkeiden asioiden varjoon. Tämä ei tietysti tee hyvää motivaatiolle.

Lisäksi keskushallinto on viisaudessaan lisännyt suunnitelmaan omia strategisia käsitteitään esimerkiksi kilpailukyvystä, markkinajohtajuudesta ja kilpailuttamisesta. Nykysuomessa suunnitelmien vakiosanastoa on kustannuskilpailukyky. Kaikki tietävät sanan, mutta kuinka moni ymmärtää sanan merkityksen? Jos suunnitelman mukaan organisaation tulee varmistaa kustannuskilpailukykynsä, silloin organisaation tulee tietää:

• Mikä on nykyinen taso? Olemme tasoissa kilpailijamme kanssa ylä- vai alapuolella?
• Kuinka paljon parempi tai huonompi kustannuskilpailukykymme on juuri nyt?
• Miten oma kustannuskilpailukykymme on kehittymässä suhteessa muihin?

Ilman näitä lisätietoja suunnitelman maininta kustannuskilpailukyvystä on lämpimikseen löpöstelyä.

Julkisen puolen suunnitelmissa toinen vakiosana alkaa olla kilpailuttaminen. Kuinka moni henkilöstöstä ymmärtää, mistä siinä on kysymys? Kilpailuttaminen tarkoittaa julkisen ja yksityisen palvelun hinnan ja laadun vertailua. Jos yksityinen yritys kykenee tuottamaan saman tasoista palvelua halvemmalla hinnalla, se tarkoittaa yleensä, että palvelu siirtyy yksityisen hoitoon. Se taas yleensä tarkoittaa, että uusi yksityinen toimija poimii sopivimmat ja pätevimmät työntekijät oman organisaationsa palvelukseen – ei siis kaikkia.

Suunnitelma, jota henkilöstö ei ymmärrä, ei ohjaa. Suunnitelman tärkein tuotos pitäisi olla henkilöstön parempi ymmärrys todella tärkeistä ja merkittävistä asioista. Parempi ymmärrys tarkoittaa, että yksilö ymmärtää oman roolinsa tuossa muutoksessa.

Vanhanaikainen suunnitteluprojekti ei tähän kykene. Periodeittain tehty suunnittelu ei anna riittävästi mahdollisuuksia asioiden ja käsitteiden hieromiselle.

Suunnittelun tulisi olla jatkuva prosessi.

Hyvä tulos – huonompi tulevaisuus?

Saneerauksiin panostaneet suuryritykset ovat taas julkaisseet huipputuloksiaan. Kun luopuu tarpeeksi resursseista, saa kauden tuloksen näyttämään hyvältä, mutta mitä se kertoo yrityksen tulevaisuudesta? Ei mitään. Menneen kauden tulos kertoo vain, kuinka paljon yritys voi palauttaa pääomistaan sidosryhmille (omistajille ja verottajalle).

Kassasta sijoittajille jaetut osingot eivät tee tulevaisuutta. Siihen tarvitaan osaavia ja motivoituneita työntekijöitä sekä toimivia prosesseja.

• Millainen on työilmapiiri, viimeisten suursaneerausten jäljiltä?
• Millaisessa kunnossa ovat prosessit, kun joka kolmas työntekijä sai kenkää?
• Kuinka monta käytännön avainhenkilöä lipsahti ulos? Montako tietojärjestelmää jäi ilman todellisia osaajia?
• Kuinka moni avainhenkilö on lähdössä, kun työolosuhteet ovat heikentyneet?
• Millä henkilöstö saadaan motivoitumaan ja sitoutumaan poukkoilevaan, lyhytjänteiseen toimintaan?
• Miten ruokitaan innovatiivisuutta, kun niistä ei palkita?

Jos sijoittaja olisi rationaalinen, hän vaatisi parempaa tietoa organisaation voimavarojen kehityksestä. Niillähän se tulevaisuuden tulos tehdään. Jos organisaatio ja siihen pääomaa sijoittaneet haluaisivat maksimoida voittonsa, he kiinnittäisivät huomattavasti enemmän huomiota yrityksen arvon kehitykseen pitkällä tähtäyksellä. Nyt johtoa palkitaan menneen jakson tuloksesta, vaikka se olisi perustunut ryöstöviljelyyn.

Entä jos johdon bonus perustuisikin tulevaisuuden voimavarojen kehittämiseen?

Välttämättömyydestä hyve?

Sauli Niinistö opasti nuorempia presidenttiehdokkaita olemaan realisti ja kertomaan äänestäjille myös epämiellyttäviä totuuksia. Saulin lisäksi Koivisto on vakuuttanut pessimismillään, samoin Iiro Viinasta uskottiin hänen tummanharmaan tulevaisuususkonsa vuoksi.

Niinistön ajatuksen takana lienee riskin otto. Jos pyrkii vain miellyttämään äänestäjiä, silloin kadottaa uskottavuutensa.

Huonointa riskien hallintaa on välttää kaikkia riskejä.

Tässä tilanteessa ovat kaikki isommat puolueet tällä hetkellä. Ideologian on korvannut halu selvitä seuraavasta gallupista tai vaaleista kuivin jaloin. Poliitikon halu edistää omaa poliittista uraansa on päällimmäisenä ja yhteisten etujen ajaminen on vain väline tuossa jalossa pyrkimyksessä.  Sitten vielä ihmetellään, että politiikka ei kiinnosta.

Jani Sievisellä on poliitikkojen ydinosaaminen hallussaan – pysyy pinnalla pitkään.

Toisaalta, onko vain pessimismi Ylen arvostettu Sailas on kertonut samaa viestiä sekä nousu- että laskusuhdanteissa. Naama vakavana hän on todennut Suomen kansan elävän yli varojensa ja että etujen nipistyksiin on pakko mennä. Sokea kana löytää ehkä joskus jyvänsä.

Jos ainoa viisaus liittyy huonon politiikan seurauksien mielikuvituksettomaan jälkihoitoon, onko kyseessä viisaus ollenkaan?

Brittiläisen arvostetun analyysiyhtiön, Capital Economicsin mukaan rahaliitto EMU ja euro tuskin pysyvät koossa viittä vuotta pitempää. Saman lähteen mukaan rahaliiton loppu olisi euromaiden nopein ja kivuttomin tie talouskriisistä uuteen kasvuun.

Milloinkahan suomalainen poliitikko tekee välttämättömyydestä hyveen ja alkaa julistaa tätä tulevaisuuden realismia kansalle?

Soinille olisi hyvä saada kilpailija.

Hyväksytty huono rakentamisen laatu?

“Rakentamisen laatu romahti noususuhdanteen aikana”. Suurin piirtein näin otsikoitiin vähän aikaa sitten. Uutinen ei sinällään hämmästyttänyt. Rakentamisen laatu alkaa olla yhtä huono sekä laman että noususuhdanteen aikana. Se mikä ärsytti, oli asian passiivinen toteaminen. Miten on päädytty tällaiseen alistumiseen?

Tällä hetkellä on meneillä 70-luvun talojen kalliit peruskorjaukset. Nuo neukkureseptillä tehdyt elementtirotiskot kestivät sentään noin 40 vuotta. Rakentajat ottivat niistä aikoinaan käyvän hinnan. Nyt niitä korjataan yhteiskunnan tuella, ellei sitten talo ole joutunut kokonaan kaatopaikalle. – Tarkoitan siis rakentamisen jälkeen: joskushan niitä rakennettiin valmiiksi kaatopaikan päälle.

Noususuhdanteen aikana vallitsee rakentajan markkinat. Kysyntää riittää ja järkevä rakentaja tietysti nostaa silloin hintatasoa. Saman aikaisesti hän hankkii “kustannustehokkaita” alihankkijoita, jotka taas etsivät omat “kustannustehokkaat” alihankkijansa. Näillä yksinkertaisilla tempuilla varmistetaan, että nousukauden voitot ovat omaa luokkaansa.

Suuret voitot ja huono tuotoksen laatu näkyvät korreloivan?

Ulkoistamisketjuilla poljetaan kustannustason ja laadun lisäksi ostajan oikeusturvaa. Alihankkijoita menee sopivasti konkurssiin ja ostaja jää laatuongelmiensa kanssa maksumieheksi. Näin maalaismoralistin silmin ostajan rahat siirtyvät ei niin eettisin keinoin rakennusliikkeen taskuihin. Veronmaksajienkin rahoja tarvitaan, kun näitä rotiskoja sitten peruskorjataan vuosien päästä.

Markkinavoimat eivät näköjään kykene asetelmaa korjaamaan, alan itsesäätely ei toimi ollenkaan ja valvovilta viranomaisilta tuntuu puuttuvan tolkun lisäksi jotain muutakin. Rakennusliikkeiltä vaalitukea saaneita poliitikkoja asia ei tietysti kiinnosta.

Pallo roikkuu ilmassa.

Vinkiksi - markkinoilla olisi tilaa rakennusliikkeelle, joka mainostaisi:

Rakennamme laadukkaasti myös noususuhdanteen aikana.

Lomaltapaluutarjous

Viisi hyvää lomaviikkoa on nyt takana. Mukavaa taas jatkaa töitä levänneenä ja virikkeitä saaneena.

Tarjoan syyskuun ajan veloituksetta ja ilman sitoutumisia 2-3 tunnin keskustelu- ja konsultointisession joko:

• investointien hallinnasta
• riskien hallinnasta
• projektien ja portfolioiden hallinnasta
• liiketoiminnan, strategioiden suunnittelusta tai
• tuloskorttien käytöstä.

Useimmista näistä olen jo kirjoittanut suppean pikaoppaan kotisivulleni. Jos haluatte tarkentaa pikaoppaan tietoja tai teillä on joku käytännön ongelma ratkaistavananne, olen käytettävissä.

Varaan näitä keskustelutuokioita 2-3 per viikko, joten nopeimmat saavat ajan. En aseta ennakkoehtoja organisaation laadulle. Ainoa rajoitus on, että jos etäisyys Turusta on yli 50 km veloitan kilometrikorvaukset.

Jos ujostuttaa varata aikaa tämän blogin kautta, voitte tehdä sen myös sähköpostiini risto.matilainen@wanhadynamo.fi

Edelleenkin hyvää kesää!