Varoitan heti. Tämä blogi ei liity mitenkään johtamiseen. Se liittyy perverssiin taipumukseeni kirnuta käsitteitä, niiden sisältöä ja käyttöä.
Vähän aikaa sitten uutisoitiin suomalaisesta naisesta Italiassa. Hän oli onnistunut saamaan läpi lain päätöksen ,jonka mukaan koulussa ei saa olla krusifikseja. Perusteluna hän käytti uskonnon vapautta. En ole katolisen kirkon enkä krusifiksien ystävä, mutta tuo päätös aiheutti minussa ristiriitaisia mietteitä.
Tuo suomalainen nainen muistaakseni tunnustautui ateistiksi. Hänen mielestään hänen uskonnon vapauttaan loukkasi koululuokan seinällä roikkuva uskonnollinen symboli. Vastakkain oli nyt hänen (vähemmistön edustajan) uskonnottomuuden vapautensa ja italialaisten enemmistön uskonnon vapaus.
Onko vähemmistön uskonnon vapaus jotenkin arvokkaampi kuin enemmistön?
Tällaiselta asetelma tuntuu Suomessakin. Suvivirsi jätetään laulamatta, koska luokassa on ei-kristillisten uskontojen edustajia. Tottahan on, että enemmistö suomalaisista kuuluu kirkkoon vain sosiaalisesti hyväksyttyjen kirkon palvelujen (kaste, konfirmaatio, vihkiminen, hautaus) vuoksi ja kysyttäessä he heti kiirehtivät vakuuttamaan, että: “En minä ole uskonnollinen!”.
Ehkä onkin perusteltua antaa suurempi arvo tosissaan oleville vähemmistöuskovaisille?
Uskonnot ilmenevät erilailla. Otetaanpa hyvin roisi kuvitteellinen esimerkki. Perustan uuden uskonnon. Tämän uususkonnon peruspilareita on rituaalinen käyttäytyminen pörssin ovien edessä. Uskontoni opetuslapset toteuttavat uskontoaan virtsaamalla ohikulkevien liituraitaisten kintuille. Päivittäinen lahkeiden kasteleminen takaa heidän paikkansa paratiisissa.
Kyseessä olisi toki pieni lain rikkomus, mutta eikö uskonnon vapaus oikeuttaisi sen?
Tällaisia tosielämän esimerkkejäkin löytyy. Suomen laki kieltää naamioitumisen, mutta silti käydään keskustelua musliminaisten hunnuista. Toinen laki sallii ja toinen rajoittaa.
Minusta uskonnon vapaus ei voi antaa kaikille uskonnoille samanlaisia vapauksia: se on käytännön mahdottomuus. Jos uskontojen arvot, opit ja rituaalit olisivat samanlaisia, silloin voisi vallita täysi uskonnon vapaus. Tosin silloin olisi vain yksi uskonto. Käytännössä, kun yhdelle kumarrat, toiselle pyllistät. On pakko tehdä valintoja valtauskonnon ja vähemmistöjen välillä.
Muslimimaissa uskonnon vapaus ei ole suuri ongelma eikä keskustelujen aihe, koska vain yhdellä uskonnolla on vapauksia. Muut uskonnot sopeutuvat ympäristöönsä parhaan kykynsä mukaan. Tämä on tilanne jokaisessa maassa, jossa kunnioitetaan valtauskontoa merkittävänä kulttuurin osana. Kuinka voi arvostaa toisen uskontoa, jos ei arvosta omaansakaan?
Kaikkien uskontojen tasavertaistaminen tarkoittaa oikeastaan uskonnoista luopumista.
Neuvostoliitossa ja Kiinassa kiellettiin kaikki uskonnot kansan oopiumina. Siellä uskovaisuus merkitsi yhteiskunnan hylkiöksi merkitsemistä tai jopa teloitusta - konkreettisesti. Seuraus “uskonnoista vapauttamisesta” ei ollut henkisesti ja uskonnollisesti vapaat kansalaiset, vaan sukupolvia kestänyt moraalin rappio ja kommunismin muuttuminen “uskonnolliseksi” ideologiaksi.
Jos jokainen pienryhmä ja yksilö haluavat ikioman uskonnon vapauksineen, se tarkoittaa jokaisen asettumista jumalaksi itselleen ja muille. En usko, että sen seuraukset ovat kovin hedelmälliset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti