Murhaisitko, jos saisit luvan

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak, ihmetteli, miksi Suomi ei ole mukana Gaddafin kaatamisessa. "Miksi Suomi ei ole mukana, kun YK on valtuuttanut operaation?" Ilmeisesti vaalien alla mikään puolue ei uskalla olla viemässä Suomea sotatilaan." "Jos vaalit on esteenä länsiliittoumaan liittymiselle, menettely on kyynistä."

Joku poliitikoista ihmetteli, että miksi emme mene mukaan, kun meillä on kerran valmiit nopean toiminnan joukot. "Olisi tehottomuutta jättää nuo joukot käyttämättä". - Minusta armeija on tehokkaimmillaan juuri silloin, kun sitä ei tarvitse käyttää.

Mistä näitä sotahulluja oikein sikiää?

Vänrikki nappula, Charly, on ilmeisesti saanut sotakokemuksensa kirjoista ja videopeleistä. Videopeleissä vihollinen tuhotaan tai eliminoidaan. Niissä ei tehdä murhia. Sama illuusio on kuulema hävittäjälentäjillä. He vain painavat nappulaa ja kohta kohteessa pössähtää. Veri ja tuska ei tule omalle iholle.

Liekö amerikkalaisten Afganistanissa käymään sotaan osallistuminen alentanut sotaan lähtemisen kynnystä?

Historiassa Suomi on sotinut sekä ruotsalaisten että venäläisten puolesta, mutta pakosta. Nyt kuumakallet haluavat niin kovasti isoisten kaveriksi (Nato), että ovat valmiita vapaaehtoisesti uhraamaan suomalaisten sotilaiden (ei tietysti omiaan) henkiä puolustaessaan Libyan siviilejä.

Montako kuollutta suomalaista sotilasta tarvitaan lunastamaan paikka Turvallisuusneuvostossa?

Eikö tuollainen pyrkyryys ole muka kyynistä? Nämä kuumakallet myös unohtavat, että isoisilla on yleensä aina muut kuin humanitääriset syyt mielessä sotaan käydessään. Kenen intressejä puolustaisit, kun sotisit länsiliittouman riveissä? Gaddafia vastaan, mutta minkä puolesta?

Tiedoksi Charlylle:

Sodassa murhataan ihmisiä

Sota ei ole humanitääristä toimintaa

Sodalla ei hankita kavereita, vaan vihollisia

Sotilaallisissa liitoissa kaikki ovat tasa-arvoisia, tosin isot ovat reilusti tasa-arvoisempia

YK:n valtuutus ei muuta murhaa muuksi

Sota ei tuo rauhaa

Voisikohan joku Ulkopoliittisen instituutin tutkijoista tehdä näistä aiheista vaikka sivugradun?

Suomen rooli - ennen Afganistania - oli osallistuminen rauhan turvaamiseen ja humanitääriseen toimintaan. Linja oli viisas. Se on sopinut pienelle ja puolueettomuuteen pyrkivälle valtiolle.

Olemme saavuttaneet paljon enemmän hyvää mainetta rauhanturvaoperaatioistamme kuin rauhankumppanuuden myötä tulleista sotaleikeistä.

Mainettaan paremmat ja pahemmat

Stereotypioiden (karkeiden yleistyksien) mukaan valtion ja kuntien töissä henkilöstö on laiskaa, tyhmää ja näköalatonta.

Olen itse ollut työssä virastossa, valtion liikelaitoksessa, julkisessa osakeyhtiössä, Nasdaq-listatussa pörssiyhtiössä kuin myös tukholmalaisessa pörssiyhtiössä. Eli perspektiivissä löytyy!

Olen lyhyessä ajassa ollut tekemisissä sekä kuntien että valtion aluehallinnon henkilöstön kanssa. Nämä tuoreet kokemukset ovat vahvistaneet aikaisempia näkemyksiäni.

Minusta vallitsevat stereotypiat vahvistavat yrityksessä toimivien ylemmyydentunnetta - ilman rationaalisia perusteita!

En ole nähnyt kunnon todisteita julkisen sektorin henkilöstön laiskuudesta. Jos sitä joskus on ollut, sitä tuskin enää löytyy yksityistä sektoria enempää.

Olen nähnyt yksityisissä yrityksissä, johtajia, esimiehiä ja asiantuntijoita, joita voi hyvin määritellä laiskoiksi. Lounaan jälkeen saattoi ottaa nokoset vaikka julkisella paikalla ja aina oli aikaa golf-kisaan, jänismetsälle, business-lounaille, Lapin kehittämisseminaareihin yms. kolleegojen kanssa. Pelkkää kalenteria lukien nuokin henkilöt elivät hektistä elämää.

Vastaavasti olen nähnyt, kuinka julkisen sektorin henkilöstö tekee pitkää päivää - niin pitkää, että he jäävät ilman korvausta ylimäräisistä tunneista. Peruspalkkakaan ei ole niin hyvä, että se edellyttäisi extra-tunteja!

He jäävät ilman jopa ahkeruuteen kuuluvaa sosiaalista arvostusta, koska he ovat töissä kunnalla tai valtiolla.

Tyhmiä löytyy tasan yhtä paljon yksityisistä organisaatioista kuin myös julkisista organisaatoista.

Tämä tarkoittaa myös, että fiksuja, oivaltavia, ymmärtäviä on myös yhtä paljon.

Eli ahkeruus ja järjen valo ei erota yksityisen ja julkisen sektorin työntekijöitä.

Minusta ensimmäinen ero näiden kahden sektorin välillä löytyy näköaloista. Yksityisellä sektorilla - varsinkin, jos on ajauduttu pörssin armoille - työntekijä ajattelee vain omaa uraansa, jota pönkitetään henkilökohtaisella tulossopimuksella. Teen vain omat tavoitteeni, juuri niin kauan kuin saan siitä henkilökohtaista hyötyä. Näin siitä huolimatta, että kokonaisuus kärsii liian henkilökohtaisista tavoitteista.

Julkiselta puolelta löytyy edelleen niitä, jotka ovat valmiita jopa "uhraamaan" jotakin, jotta yhteinen hyvä, kokonaisuus toimisi.

Heitä ei vielä ohjata tiukoilla yksilöllisillä tavoitteilla, eikä heitä vielä palkita siitä, että he unohtavat kokonaisuuden merkityksen ja pitkäjänteisen toiminnan.

Eli ahkeruus ja ymmärrys ovat suurinpiirtein samalla tasolla sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Näköalattomuudessa yksityinen sektori alkaa olla aika nollilla. Siellä ei enää yhteisöllisyydestä välitetä. Vahvimmat yksilöt kyllä selviävät.

Mistä sitten tulee kuntien ja valtion byrokraattinen leima? Syy on kyllä aivan ilmeinen.

Ministeriöiden ohjaus on aivan hanurista. Ehkä sillä on ideologisia pyrkimyksiä - en tiedä.

Kun ministeriössä ei enää ymmärretä, mitä kentällä tapahtuu, tavoitteet yksinkertaistetaan. Tavoitteiksi tulee tavoitteiden sijasta rajoitteet: henkilöstönmäärää pitää leikata näin paljon (kahden lähtevän tilalle yksi uusi) ja rahaa saatte vain edellisvuoden verran.

Tässä ei muka ole kyse saneerauksesta? Mistä sitten?

Mitä järkeä on lisätä tehtäviä samalla kun ottaa resursseja pois? Seurauksena ei ole toiminnan tehostuminen, vaan julkisten palvelujen laadun romahtaminen. Tästä seuraa maksukykyisten palvelun tarvitsijoiden siirtymisen yksityiselle puolelle ja tietysti palvelujen tarjoajat seuraavat kysyntää. Esimerkiksi julkinen terveydenhoito kärsii resurssipulasta, jonka vuoksi ko. palveluja ulkoistetaan ja yksityistetään. Lääkäri tienaa enemmän ja maksukykyiset saavat parempaa palvelua. Tätäkö halutttiin?

Toinen järjettömyys liittyy ohjeiden määrään. Yksityinen yritys (varsinkin pörssisellainen) ei kykene noudattamaan kaikkia ulkoisia (julkishallinnon antamia) eikä sisäisiä ohjeitaan. Se se noudattaisi business pysähtyisi totaalisesti. Yrityksissä hyväksytään hiljaisesti, että ohjeita voi kyllä lukea, mutta ei niitä tarvitse noudattaa.

Yksityisellä puolella kunkin päätöksentekijän henkilökohtaisella vastuulla on etsiä ohjeiden "noudattamattomuusrajaa", eli raja, jonka jälkeen tulee merkittäviä henkilökohtaisia sanktioita.

Julkisella puolella virkamiehet joutuvat virkavirheen uhalla noudattamaan kaikkia ohjeitä ja määräyksiä. Siellä realisoituu poliitikoista (eduskunnasta) vyöryvä näköalattomuus. Uuteen ongelmaan laaditaan uusi ohje. Nyt jo ollaan tilanteessa, että ohjeita on niin paljon, että paikallinen päätöksenteko takkuaa - syntyy byrokratiaa.

Syynä ei suinkaan ole paikallinen virkamies: hän on mainettaan parempi, vaan hänelle vaatimuksia asettava ministerö ja ministeriölle vaateita asettava poliitikko. Näiden takapirujen vaikutukset jäävät jostain syystä aina keskustelujen ulkopuolelle. Yksityisen sektorin tehokkuuden ihannointi on ideologia - ei fakta.

Äänestä!

Vapise paha - Ruotsi tulee!

Nyt pahat ihmiset maapallolla vapiskaa! Ruotsalaisetkin ovat halukkaita osallistumaan Gaddafin kaatajaisiin!

Tuossa ruotsalaisten reaktiossa on monta mietittävää seikkaa.

Ensinnäkin, Ruotsi on tullut varsin hyvin käytännössä toimeen pahiksien kanssa. Toisessa maailmansodassa Ruotsi oli "puolueeton", mutta se ei estänyt kannattamasta rotuoppia ja hyötymästä natsien liiketoimista. Jos yksittäiset ruotsalaiset eivät olisi tehneet oikeita sankaritekoja, maan nettosaldo sodasta olisi ollut aika surkea.

Samoin, Ruotsi on ollut aktiivinen korruption tuomitsija kansainvälisessä kaupassa. Kuinka ollakaan, yksi toisensa jälkeen ruotsalaisista suuryrityksistä kärähtää lahjuksien antamisesta. Mooses on Mooses, mutta business on business.

Ei liene liian hätäistä tuomita ruotsalaisia kaksinaamaisuudesta?

Toiseksi, Ruotsi on tottunut siihen, että joku toinen sotii heidän puolestaan. Suomalaisten kannalta ikävää, että juuri Suomi on usein saanut tämän kunnian. Tulevaisuudessa Natoon kuuluvat Norja ja Tanska suojaavat kaksi sivua ja itsenäinen Suomi kolmannen.

Miksi vauras Ruotsi tuhlaisi hyvinvoinnistaan armeijaan? Siivellä pääsee halvemmalla!

Ruotsalaisten ajoituksen tajua täytyy ihailla. Ruotsi lähtee tuomitsijoiden porukkaan silloin, kun diktaattorin kaatuminen on varmaa. Miksi riskeerata markkina-aluetta ja kotimaan turvallisuutta ennenaikaisesti? Jos kerran diktaattori joka tapauksessa kaatuu, miksi ei kannattaisi saman tien todennäköisiä seuraajia.

Samoin Gaddafin kaatamiseen kannattaa lähettää Ruotsin ilmavoimien ylpeys, JAS-hävittäjät.

Jos ne sattuvat pysymään ilmassa ja tulemaan ehjinä maahan, siinä on hyvä kaupallinen demonstraatio mahdollisille ostajille. Jos joku koneista tippuu, sotaan liittyy aina riskejä.

Sosiaalidemokratian kehtona ja tasapäistämisen generaattorina Ruotsi tietysti inhoaa diktaattoreita. Ei ruotsalaisella ole mitään keskitettyä henkilövaltaa vastaan, mutta sen vastapainona kansalle pitää tarjota näennäinen vaikuttamisen vapaus. Kaikesta pitää keskustella ja kaikkia pitää kuunnella, ennenkuin valitut henkilöt tekevät omat päätöksensä.

Vain moukka näyttää, haisee ja maistuu diktaattorilta!

Vaikka Ruotsia on aina hauska ruotia, takana on kyllä suurempikin kysymys - tai oikeastaan kaksi kysymystä:

• Kun lähdetään diktaattoria kaatamaan, mitä vastustetaan? ja
• Kun diktaattoria kaadetaan, minkä puolesta taistellaan?

Diktaattori on ilmeisesti itse valinnut roolinsa pahuuden henkilöitymänä? Hän edustaa itsekästä, itsekeskeistä,omaa hyötyä tavoittelevaa aggressiota. Tuollainen rooli valitettavan usein mahdollistaa nopean valtaan nousun ja kohtalaisen pitkän valtakauden. Jossain vaiheessa diktaattorin oma yhteisö ja naapurit kyllästyvät öykkäriin ja vaihtavat hänet. Tietysti omaa etuaan ja mukavuuttaan ajatellen.

Huomattavasti vaikeampi kysymys on: "Minkä puolesta ruotsalainen taistelee?"

Ruotsalainen ei ole moraalisella ristiretkellä. Hän on viemässä Gaddafin alaisille suvaitsevuutta. Suvaitsevuus kattaa kaiken muun, paitsi Gaddafin opin. Ruotsalainen haluaa myös, että Libyassa olisi elämä yhtä "lagom och lätt" kuin Ruotsissa. Ei enää tulisi ikäviä, aggresiivisia iltauutisia SVT:stä. Lisäksi naisten pitäisi ehdottomasti saada ruotsalainen tasa-arvo. Kuinka ilman sellaista voi elää? Ei myöskään haittaisi, jos Gaddafin seuraaja ostaisi Boforsin tykkejä tai ruotsalaisia panssarivaunuja venäläisten romujen sijaan.

Mehän emme ole laskelmoivia, kaupallisia ja pinnallisia ruotsalaisia - emmehän?

Ei pieniä rooleja - vain pieniä näyttelijöitä

Eilisen tiedon mukaan suurin osa suomalaisista ei tiedä, mitkä puolueet ovat hallituksessa. Kumpiko on kyseessä:

Kansan tyhmyys vai poliitikkojen saamattomuus?

Millä poliitikot ovat ansainneet alhaisen arvostuksensa? Ovathan poliitikot tehneet kaikkensa miellyttääkseen äänestäjiään. He ovat avanneet vaatekaappinsa, heidän vaalirahoituksensa on pengottu perinpohjin ja heillä on bloginsa, jossa he yksimielisesti kertovat kuinka hyviä he ovat. Poliittista suuntausta ja mielipidettäkin on vaihdettu aina seuraaviin vaaleihin sopivaksi. Eikö tälle kansalle mikään kelpaa?

Anteeksi sananvalintani, mutta kun se on niin osuva. Poliitikot sortuvat perseen nuolemiseen!

EU politiikassa kaikki kaikessa on pääsy vallan ytimiin. Käytännössä se tarkoittaa, että Lipponen, Vanhanen, Katainen pääsivät samaan "luokkakuvaan" isompien ja merkittävämpien valtamaiden (Saksa, Ranska, Englanti) kanssa. Oliko heillä noissa vallan ytimissä sananvaltaa? Miksi olisi ollut?

Pientä, kilttiä nettomaksajaa tarvitaan vain isoisten päätöksien kiilapojaksi.

Jos olisi näyttöä siitä, että suomalaiset poliitikot olisivat edes yrittäneet ajaneet EU:ssa suomalaisten etua, arvostus voisi olla toisenlainen. Yrityksestä on luovuttu epärelistisena. Tilalle on omaksuttu höttöinen ideologia yhdestä, yhteisestä Euroopasta. Miksi muut EU-valtiot eivät usko tuohon sumutukseen? Ehkä puheissa, mutta ei käytännön toimissa.

Poliitikkojen ainoa EU-valttikortti tällä hetkellä on alhainen asuntolainojen korkotaso. Jos siihen muka koskettaisiin, kasvu pysähtyisi ja sehän olisi poliitikon katastrofi. Alhainen korkotaso ja kasvu on saatu useamman syklin ajan aikaiseksi puhaltamalla ilmaa mm. asuntojen rahoitukseen. Kasvu on perustunut lähinnä pankkiireja ja investointipankkeja suosivaan "epärealismiin". Kun kaikkia tekijöitä ja riskejä ei oteta huomioon korkotasossa, kasvu kiihtyy. Kanilaumaa muistuttava pörssi kiihdyttää epärealistista kasvua. Kasvava tuotanto taas tuottaa nopeasti rikki menevää konetta kaatopaikoille tai sitten asumiskelvottomia asuntoja. Tästä hyötyvät tietysti pankkiirit. Kun kupla puhkeaa, siitä hyötyvät taas pankkiirit, koska viulut maksaa veronmaksajat poliitikkojen avustuksella.

Poliitikkojen itse valitsemana tehtävänä on rauhoittaa markkinat ja saada kansalaiset rauhallisesti maksamaan muiden aiheuttamat kulut ml. pankkiirien bonukset.

Samoin USA-vetoista Natoa halutaan mielistellä rauhankumppanuudella, armeijan kaluston sovittamisella Naton tarpeisiin, suomalaisten sotilaiden lähettämisellä Afganistaniin sotimaan amerikkalaisten sotaa ja kohta me suomalaiset kelpaamme pommittamaan libyalaisia - siinä roolissa, ettei kaikki rapa mene "isojen" valtioiden piikkiin.

Kaikki tämä, jotta Nato suhtautuisi suopeasti Suomeen - tai vain sen johtaviin poliitikkoihin.

Kotimaassa (myös laajemminkin) poliitikot ovat suostuneet vapaaehtoisesti kansainvälisen talouden juoksupojiksi. Koska markkinavoimille ei voi mitään, niitä pitää lepyttää! Lepyttäminen tapahtuu parhaiten siirtämällä kansalaisten etuja yrityksille. Suomen kilpailukyky tarkoittaa sitä, että yrityksien elämä tehdään mahdollisimman helpoksi (kansalaisten kustannuksella) ja odotetaan sitten, että hyvinvointia joskus valuu myös kansalaisille. Näinhän ei käy. Miksi kävisi? Jos markkinavoimilla on kaikki valta, miksi ne jakaisivat vallalla keräämäänsä hyötyä?

Hollannissa on vapautettu huumepolitiikkaa. Syynä ei suinkaan ollut usko vapaan huumepolitiikan hyötyihin, vaan tappion myöntäminen. Hollannin resurssit eivät enää riittäneet huumerikollisten kurissa pitämiseen. Vapauttamisessa tehtiin pakosta hyve. Jotkut piirit vielä kuvittelevat, että siinä olisi huumepolitiikan mallimaa myös Suomelle.

Romantiikka on hieno asia ihmissuhteissa. Politiikassa se johtaa katastrofeihin.

Suomalaiset poliitikot ovat luovuttaneet vastuutaan ja päätöksentekovaltaansa "isommille toimijoille". Turha kuvitella, että siitä seuraisi arvostus. Sivuroolin esittäjä saa aina pienemmät aplodit, varsinkin jos roolin näyttelee epäuskottavasti.

Vihreät tunnusluvut voivat hyvin?

Tänään taas tankatessani autoani päivittelin vihreän elämisen vaikeutta. Valmistajan mukaan autoni kyllä kestäisi 95E10 menoveden. Se ei ole ongelma. Ensimmäinen pieni ongelma tulee hinnanerosta E10:n ja E5:n välillä. E10:tä kuluu sen verran enemmän, että rahaa ajatellen kannattaa ostaa mukamas kalliimpaa E5:tä. Jos olisin varma ympäristöhyödyistä, ostaisin etanolibensaa vaikka hiukan kalliimmalla hinnalla. Mutta ...

VTT tutki asiaa ja sen mukaan ei ole ollenkaan varmaa, että enemmän etanolia sisältävä bensa olisi kokonaisuuden kannalta ympäristöystävällisempää. Etanolin valmistus ja kuljetus rasittavat myös luontoa. Kun lähdetään sutta karkuun, tuleekin karhu vastaan. Sen lisäksi, että ympäristövaikutukset ovat kyseenalaiset, etanolin valmistus myös nostaa ruoan hintaa ja sitä kautta pahentaa köyhempien kansojen nälänhätää.

Onko eettistä suojella luontoa ihmisten kustannuksella? Kuulostaa sellaiselta vihreydeltä, joka viihtyy elintasoltaan korkeissa maissa?

Viikolla luin artikkelin, jossa perussyyksi etanolibensan valmistukselle löytyi amerikkalaisten maissinviljelijöiden ylituotanto-ongelma. Jonnekin se maissi piti laittaa, ja valmistamalla siitä polttoainetta, siitä saatiin myös dollareita. Sivutuotteena - ehkä yllätyksenä - nousikin kaikkien elintarvikkeiden hinnat, josta taas kaikki kehittyneet maat hyötyivät.

Etanolihöyryissä EU antoi sitten direktiivinsä, joilla se vaatii jäsenmaita sakon uhalla käyttämään tietyn määrän etanolibensaa. Liekö EU ymmärtäväinen amerikkalaisten maissinviljelijöiden ylituotanto-ongelmille, koska koko EU:n syntyhistoria perustuu Euroopan keskusvaltioiden (Saksa, Ranska, Italia ja Espanja) maatalouden huomattavaan ylijäämään? Piti saada rajat nurin, että saatiin rekkaliikenne naapurimaihin rullaamaan.

Kuinka poliitikko onnistuukaan vesittämään aidon huolen ympäristön tilasta ja muuttamaan sen kyseenalaiseksi businekseksi? Tai päinvastoin muuttamaan kyseenalaisen busineksen huoleksi ympäristöstä?

Jos ja kun vihreä liike kavennetaan puutteellisten tunnuslukujen valvomiseksi, silloin älykkäät liikemiehet kiertävät ne mennen tullen. Seurauksena ei ole parempi uusi maailma, vaan ihan uusia merkittäviä sosiaalisia ongelmia.

Tällä menolla tunnusluvut voivat ehkä hyvin - samaa ei voi sanoa ihmisten tilasta.

Puurot ja vellit sekaisin

Koulukeittäjän poikana olen mielenkiinnolla seurannut virinnyttä keskustelua kouluruoan laadusta. Hyvin positiivista asiassa on vanhempien aktiivisuus. Tässä maassa jokainen ryhmä tarvitsee innokkaan puolestapuhujan. Sekin on positiivista, että ihmiset ovat heränneet miettimään ruoan terveellisyyttä. Muuten keskustelu onkin ollut aikamoista sekoilua.

Vähän aikaa sitten, kun oltiin ajamassa alas Suomen maataloutta, silloin ajateltiin yleisesti, että mehän voimme tuoda halvalla kaikki elintarvikkeet muista EU- maista. Motiiviksi silloin riitti, että loppuupahan maajusseilta tukiaiset! No, EU:n mukana luvattu ruoan halpeneminen on jo aikaa sulanut pois. Sen sijaan keski-eurooppalaisen suurmaatalouden ylituotanto on parkkeerannut pysyvästi markettien hyllyille. Ulkonäkö on yleensä hyvä, mutta maku jotain sinne päin ja droppejahan ne vaatii, pitkät kuskaukset.

Olisikohan aika taas alkaa tukea kunnolla niitä lähiviljelijöitä?

Lisäainetietoisuus on johtanut näköalattomaan musta-valkoisuuteen. Uskotko todellakin, että ruoka ilman mitään lisäaineita, olisi hyvää ja terveellistä? Kaikki lisäaineet eivät ole samasta tuutista. Osa lisäaineista on luonnontuotteita, eikä niistä aiheudu käyttäjilleen ongelmia. Sen sijaan osa kemiallisesti tuotetuista lisäaineista on oikeasti epäilyttäviä. Jos vielä yksittäinen lisäaine olisikin pieniriskinen, mutta kun näistä laaditaan koktaili, kuka hallitsee sivuvaikutukset.

Eli kaikki lisäaineet eivät ole samanlaisia myrkkyjä.

Jos kaikki lisäaineet poistettaisiin, silloin elintarvikkeet pitäisi hakea marketin sijasta torilta. Kyllä se ruoan säilyminen on aika tärkeä kriteeri. Toki ei leivän tarvitse kestää pilaantumatta keittiön pöydällä viikkokaupalla.

Oletko valmis noutamaan ruokasi päivittäin torilta?

Keskustelupalstoilla vastustetaan kiivaasti suuria laitoskeittiöitä. Ymmärrän kyllä, että Saarioisten fresbee-pizzoja valmistava tehdas on epäilyttävä. Heillä ei ole ravitsemukseen liittyviä vaateita. Kunhan eines on halpa, määräyksien mukainen - siis ei ylitä myrkkynormeja- ja kunhan se tuottaa voittoa. Vanhuksille, koululaisille tai päiväkotilapsille ruokaa tekevä laitoskeittiö joutuu taas tarkkaan laskemaan kalorit, vitamiinit ja lisäaineet. Edelleen heidän käyttämänsä einekset ja puolivalmisteet eivät ole ostettu City-Marketin tiskeiltä. Kyseessä ei ole samat valmisteet. Kysykää ravintoloista, kuinka paljon he käyttävät eineksiä ja puolivalmisteita?

Kävelykenkä ja saapas ovat molemmat kenkiä, mutta ei ne silti ole samanlaisia?

Koululaiset ovat fiksuja ja teräviä - suurin osa. Kun koululainen lähtee porukan kanssa nurkan taakse kokikselle ja tupakalle, hän ei kehu kouluruokaa, vaan haukkuu sen paskaksi. Muutenhan hänen käytöksensä olisi tyhmää. Joskus puu ei ole kaukana pudottamastaan omenasta ja vanhemmat uskovat lastaan kritiikittä.

Kukaan ei halua leimautua tyhmäksi - ei edes koululainen kotonaan!

Olen tunnetusti EU:n ja monikansallisten konsernien kritisoija. Ne ovat oikeasti liian isoja hallittavaksi. Silti paikallinen, kunnallinen keskuskeittiö voi tuottaa myös parempilaatuista ja tasalaatuisempaa ruokaa kuin kymmenet paikalliset keittiöt. Keskitetyssä tratkaisussa voidaan rakentaa helpommin toimivat tilat sekä rekrytoida osaavin henkilöstö, josta tunnetusti on pulaa. Olisiko syytä tutkia ennen hutkimista?

Mihin perustuu uskomus, että pieni on aina kaunista?

Jostain syystä nimenomaan naiset peräävät nyt kouluihin ja päiväkoteihin kotiruokaa. Kuinka moni noista äideistä kävi töissä ja jakeli kotona lapsille eineksiä? Miksi kouluissa pitäisi olla kotiruokaa kun kyseessä on laitos. Suomessa päiväkodeissa ja kouluissa ruoka tarjotaan ilmaiseksi. Se on myös niin hyvää, että menettelyä käydään ulkomailta ihailemassa ja kopioimassa.

Kotiruoka on impivaaralaista tuohivirsutunnelmaa. Aterioitsijat istuvat hymyillen ja sopuisasti jutellen pöydän ympärillä - kuin suuri, yhteinen, onnellinen perhe. Ruoka on pelkkää luomua lähiruokaa ilman lisäaineita. Tietysti koululainen saa vielä valita mieliruokansa (pizza, jauhelihakastike tai lasagne) a la carte listalta.

Minun lapseni ansaitsee tämän!

Kriittisyys hyvä - yltiöromanttiset mielikuvat sotkevat järkevää päätöksentekoa.

Se pistää miettimään

Kun ydinvoimalat alkoivat Japanissa pössähdellä, ensimmäinen ajatus oli, että ei Suomessa ole kunnon maanjäristyksiä eikä tsunameja. Tämä lienee luonnontieteellinen totuus?

Meillä ei myöskään sovelleta venäläisiä väljiä toleransseja koskien ydinvoimaloiden teknistä tasoa tai ihmisten (työntekijöiden, naapureiden, kansalaisten jne) turvallisuutta. Tämäkin lienee totta edelleen?

Vähän kyllä pisti miettimään, kun viimeistä ydinvoimalaa valittiin rakentamaan ranskalainen yritys, jonka aikaisemman aikaansaannokset eivät oikein täyttäneet positiivisia kriteerejä. Halpahan se tarjous oli. Ehkä kyseisen yrityksen hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja olivat etukäteen käyneet ripittäytymässä papille ja nollanneet syntisaldonsa?

Neil Armstrong kertoi ennen kuulentoa, että hänellä on hyvin turvallinen olo raketissa, joka oli rakennettu miljoonasta osasta - kaikki valittu halvimman tarjouksen perusteella!

Luin juuri artikkelin, jossa todettiin, että terroristien hyökkäys matkustajakoneella tai öljytankkerin räjähtäminen lähialueilla saattaisi aiheutta huomattavia vaaroja Suomenkin ydinvoimaloille.

Kukaan ei ilmeisesti ole vielä keksinyt reseptiä torjumaan terroristien uhkia? Heidän luulisi olevan helpompaa kylvää Suomeen vaikka bakteereja. Siinä ei välttämättä itse edes kuolisi tai ainakin se olisi halvempi tapa kuolla ja tappaa. Kustannustehokkuuttahan kaikki arvostavat!

Toisaalta, jos emme ole Naton jäseniä, miksi terroristit hyökkäisivät Suomeen?

Öljytankkerien - taas halvimman tarjouksen perusteella hankittujen - risteily lähivesillämme on todellinen riski. Jos ne panamalaiset rotiskot räjähtävät, silloin tapahtuu muutakin ikävää kuin mahdollinen ydinvoimalaonnettomuus.

Toisaalta, perimmäinen syy on älytön kustannustehokkuus. Kuka pakottaa ostamaan sekundaa öljynkuljetuskalustoa halvalla?

Kannatan lämpimästi kansalaisaktiivisuutta ja näkyvää reagointia tällaisiin ideologisiin asioihin. On hyvä, että päätöksentekijöitä pakotetaan miettimään perusteitaan paremmin. Sanan- ja ilmaisunvapaus lienevät demokratian parhaita puolia.

Mutta näköalattomuus voi koskea myös mielenosoittajia.

On totta, että ydinvoimaloihin liittyy hallitsemattomuutta. Jos jotain tapahtuu, se tapahtuu yllättäen ja seurauksia voi katsella televisiosta on-line. On myös totta, että hiili-, vesi-, tuuli- ja öljy/kaasuenergiaan liittyy seurauksia, joita ei hallita. Ne vain tapahtuvat niin paljon hitaammin, että niiltä voi sulkea silmät. Ydinvoiman totaalinen kieltäminen ei johda hyvään tulevaisuuteen.

BB:tä tuijottava sukupolvi on tottunut yliyksinkertaisiin ilmiöihin ja niiden ratkaisuihin. Niille ydinvoimaloiden sulkeminen riittäisi?

Illuusio muutoksen hallinnasta

Ihmisellä on tarve kokea turvallisuutta. Mikä tahansa muutos suistaa vanhoilta, tutuilta, turvallisilta raiteilta kohti tuntematonta ja pelottavaa. Näin siitä huolimatta, että muutos olisi järkisyillä hyvin perusteltu ja pitemmällä aikavälillä hyödyllinen tai ehkä jopa välttämätön.

Konsulttien myymät muutoksenhallinnan opit luovat illuusion muutoksen hallinnasta.

Jos toimit näin, muutosprojektisi käyttäytyy näin ja simsalabim! Sinulla on täysi kontrolli siitä, mitä tapahtuu ja voit luotsata muutoksen haluamaasi maaliin. Alkuinnostus tapahtuu ihan oikeaan aikaan ja muutosvastarinta syntyy aivan odotetusti. Lopulta alkuperäisen idean hämärryttyä ja ihmisten väsyttyä projektiin, osallistujille kelpaa laihempikin lopputulos. Kunhan vain päästään maaliin. Onneksi olkoon! Olet juuri johtanyt menestyksekkäästi muutosprojektin!

Tähän useat johtajat tyytyvät - näennäiseen kontrollin tunteeseen turbulenssin keskellä.

Näennäisen hallinnan tunteen varjoon jää todellisten aikaansaannosten vajavaisuus ja yleinen epätyytyväisyys muutokseen. Saavutukset eivät todellakaan olleet nähdyn vaivan arvoisia. Ainoastaan epävarmuutta huonosti sietävä johtaja on tyytyväinen. Tietysti hän saa bonuksensa aikataulun ja budjetin alittamisesta. Aikaansaannoksiahan ei voida yksikäsitteisesti mitata, joten ne jätetään palkitsemisjärjestelmän ulkopuolelle.

Hyvä, epävarmuutta sietävä muutosjohtaja tietää, että muutosta ei voi hallita.

Merkittävä muutos on niin monimutkainen, että kukaan ei voi etukäteen valita kaikkia relevantteja toteutusmisvaihtoehtoa ja valmistautua niihin. Siihen ei yksinkertaisesti äly, aika ja voimavarat riitä.

Hyvällä muutosjohtajalla on kolme työkalua: innostus, suunnittelu ja delegointi.

Hyvä muutosjohtaja luo lopputulokseen liittyvää innostusta. Jos muutos on hyvin perusteltu, tottakai siihen kannattaa pyrkiä! Ilman innostusta ja motivaatiota, energiat loppuvat kesken, porukka väsyy ja antaa periksi. Aito innostus tarttuu. Vastaavasti koetapa tartuttaa ihmisiin "kustannustietoutta", "kilpailukyvyn parantamista" ja "tulojen ja menojen tasapainoa". Onneksi kamreerihenkisyys on tarttuva tauti vain valtakunnan poliitikkojen tasolla.

Hyvä muutosjohtaja saa tiiminsä suunnittelemaan. Mitä pitäisi tehdä tai miten pitäisi toimia, kun käy näin?

Suunnitelmista on hyötyä silloin, kun asiat eivät etene suunnitellusti!

Muutoksen suunnittelu luo muutosvalmiuksia. Jos etukäteen on mietitty muutokseen liittyvien erilaisten näkökulmien ja sidosryhmien käyttäytymistä ja niihin reagoimista, silloin muutoksen johtajilla on paremman edellytykset kohdata väistämättömät haasteet.

Koko organisaation tai ainakin koko muutosta johtavan tiimin tulisi nähdä tavoitetilan sisältö ja tärkeys suurinpiirtein samalla tavalla. Samoin heillä pitäisi olla lähes sama ymmärrys siitä, mitä pitäisi, voisi tai saisi tehdä ongelmien tullessa vastaan. Tämä mahdollistaa päätöksenteon delegoinnin niille henkilöille, jotka aidosti tarvitsevat käytännön päätöksentekovaltuuksia.

Jos näillä kolmella työkalulla varustettu organisaatio törmää muutoksessaan yllätyksiin ja takapotkuihin, silloin se on valmiimpi reagoimaan niihin 1) tutkimalla vastoinkäymisiä, 2) oppimalla ja 3) reagoimalla nopeasti, joustavasti ja itsenäisesti.

Teinien temmellys eduskunnassa

Pääministeri Kiviniemen huolimattomasti heittämästä epäisänmaallisuusväitteestä nousi aikamoinen härdelli, joka ei taida olla vieläkään ohi. Oppositio, SDP etunenässä, koetti lypsää epäisänmaallisuudesta viimeisenkin hyötytipan. Armoa ei annettu vaika Kiviniemi oli jo taipunut siltaan.

Minusta oppositio ei hyötynyt tuosta näytelmästä. Se osoitti, mistä politiikassa nykyisin on kyse.

Keskustelu käydään omasta kunniasta, äänestäjien kannalta toisarvoisista asioista tavoilla, jotka muistuttavat teinien juonia.

Onneksi olkoon SDP! Olette osaltanne onnistunut laskemaan taas pykälän politiikan arvostusta.

Liekö kohtuuton toive ja odotus, että politiikassa kilpailtaisiin asiaosaamisella? En kaipaa sukkahousu- tai lautakasaotsikoita. Kaipaan hyvää argumentointia ja rakentavaa väittelyä. Olisi tosi mukavaa, että muutkin kuin perussuomalaiset uskaltaisivat olla omaa mieltään ja puolustaa sitä tunteella.

Uskon, että poliitikkojen arvostuskin nousisi järkevimpien puheiden ja todellisten ideologioiden myötä. Markkinatalous on ollut aasi, jolla aasit ovat ratsastaneet eduskuntaan, mutta toivon, että tuo masentava vaihe alkaisi olla jo ohi.

Hyvää yötä–paljon pimeyttä!

Viime vuosituhannen puolella kävin vanhempieni kanssa Sortavalassa katsomassa äitini syntymätalon kivijalkaa. Mitään muuta siitä ei ollut enää jäljellä.

Tuon retken aikana paikalliset oppaat kertoivat tarinoita neuvostovallan vaikutuksista sortavalalaisten arkeen. Hirsitaloista mätäni alimmat varvit, kun Moskovasta ei saatu kylään kirvestä. Kansa oli aliravittu, mutta väki ei voinut poimia metsästä mustikoita, kun Moskovasta ei vielä ollut tullut poimintalupaa.

Silloin ajattelin, että ei mikään systeemi ikinä voi olla noin tyhmä. Valitettavasti olin väärässä.

Neukkuvaltio kaatui mahdottomuuksiinsa. Olisi voinut kuvitella, että Neuvostoliiton kaatamiseen osallistunut Eurooppa olisi oppinut jotain toisten virheistä, mutta ei!

Tasa-arvon nimissä EU-kielsi partureiden hinnoittelemasta mies- ja naisasiakkaita erilailla. Seuraus oli, että miesten parturimaksut nousivat. Edelleen EU-kielsi ihmis - ja tasa-arvon nimissä vakuutuksien erilaistamisen sukupuolen perusteella. Vakuutustilastojen mukaan miehet ovat tapaturma- ja sairausalttiimpia ja he myös kuolevat nuorempina. EU:n direktiivi merkitsee sitä, että vakuutuksien keskihinta nousee ja naiset pääsevät maksamaan tästä “parantuneesta tasa-arvostaan”.

Onko kansalliset tasa-arvotunarit siirretty EU-tasolle aiheuttamasta suurempaa paikallista harmia? Taisi tulla erehdys! Jos tykkiä ei sidota kiinni kunnolla seurauksena on, että tykin takana tapahtuu yhtä paljon tuhoa kuin ammunnan kohteessa (loose cannon).

Jos sinänsä hyvää ideologiaa ajetaan tasolla, jolta käytännön seurauksia ei enää kyetä näkemään tai arvioimaan, silloin ideologialle tulee kallis lasku.

Suomi ei vastaanottanut koululaisille hedelmäavustusta EU:lta 900 000€ kouluvuotta kohti, koska tuo rahasumma olisi uponnut byrokratian kustannuksiin. Samoin maitotukea ei voi ottaa kouluissa vastaan, koska se on niin työlästä.

Ihmisiltä on tainnut hämärtyä, että tuo EU-raha on Suomen valtion kassasta EU:n kassaan siirrettyä rahaa. Suomalaiset poliitikot olivat sitä mieltä, että he eivät itse kykene päättämään noiden rahojen käytöstä, vaan että siihen tarvitaan Brysselin viisautta.

Vaikka välillä olen samaa mieltä suomalaisten poliitikkojen tyhmyydestä, silti vallansiirto Brysseliin oli hätävarjelun liioittelua.

Kun Taka-Hikiän nuorisoseuran talon kunnostukseen anotaan Suomen sinne lahjoittamaa EU-rahaa, anomuksen tekijät ja hakemuksia tarkastavat käyttäytyvät kuin kesäteatterin farssissa. Valitettavasti kyseessä on tosi-TV.

Jos suomalaiset maidontuottajat, viranomaiset ja kuluttajat selviäisivät vähemmällä valvonnalla rehellisen kansanluonteen ja perinteiden vuoksi, EU byrokratia ei voi käsitellä eri maita yksilöllisesti. Valvonnan taso perustuu kreikkalaiseen ja italialaiseen “liikemiestapaan”. Laskun maksaa solidaarisesti ryhdikkäämpi suomalainen.

Jos joku asia tässä maailmassa on kunnolla todistettu, niin se on keskusjohtoisuuden huono toimiminen.

Miksi sitä ajetaan kuin käärmettä pyssyyn? Keskusjohtoisuuden toinen nimi on totalitarismi. Demokratiavajeen totuudellisempi nimi on diktatuuri. Miten “yksilöllinen eurooppalainen” väen väkisin haluaa rutistaa itsestään anonyymin, huonosti toimivan koneiston rattaan? Eikö historiasta voi oppia jotakin?

Muutaman vuoden päästä, kun EU on hajonnut ja kuopattu, poliitikot pyörittelevät silmiään ja ihmettelevät, kuinkas ei satuttukaan huomaamaan EU:n puutteita ajoissa. Tai itse asiassa, sitä mieltä minäkin aina olin – mitäs mieltä siitä kannattaisikaan olla?

Lainaviisautta

Sunnuntain 6.3.2011 Turun Sanomissa Alakerta-artikkelissa Kimmo Alajoutsijärvi, Oulun yliopiston taloustieteellisen tiedekunnan dekaani, kirjoitteli siteerattavan hyviä ajatuksia.

Alajoutsijärvi analysoi artikkelissaan Lehman Brothers’ n konkurssin opetuksia.

Lehman Brothersia johti Richard Fuld. Hän oli ollut loistava asiantuntija /treidaaja), josta tuli organisaatiolleen toxic boss eli myrkyllinen johtaja. Myrkyllisyys perustui öykkärimäiseen ja narsistiseen käytökseen. Hän ei antanut alaisilleen juuri minkäänlaista arvoa. Kun konkurssin jälkeen Fuld joutui kongressin kuultavaksi, hän sai vielä lisänimen “not my fault” Fuld.

Fuld kaihtoi vastuuta, mutta niin tuntui tekevän koko organisaatio. Negatiiviset teot ja niiden seuraukset olivat kyllä organisaatiossa tiedossa, mutta niihin ei puututtu tai niitä jopa peiteltiin. Suurin syy tähän oli moraalikadon lisäksi käytetty bonus-systeemi.

Kannustejärjestelmä oli hyvin bonus-painotteinen. Bonuksilla kannustettiin riskinottoa ja lyhyen tähtäyksen (kuukausien) voittoihin. Riskien realisoitumisesta ei rangaistu.

Näihin kannustejärjestelmiin liittyi lainojen arvopaperistaminen, jolla laina paketoitiin heti rahaksi muutettavaksi omaisuudeksi. Finanssiprosessi irtosi reaalitaloudesta. Seurauksena oli huikea kupla.

Erikoisesti pidän Alajoutsijärven loppukaneetista:

“Keskimäärin ja varsinkin pitkällä aikavälillä ihmiset ja organisaatiot tuppaavat käyttäytymään niin kuin niiden kannustejärjestelmät suosittavat. Jos kannustejärjestelmä ruokkii moraalikatoa, yritys on tuhon oma ennemmin tai myöhemmin.”

Poikkeuksellisesti olen referoinut alkuperäistä artikkelia lähes sanatarkasti. Syynä voisi olla esimerkiksi se, että löydän näitä ajatuksia myös aikaisemmista artikkeleistani.

Miksi parhaat käytännöt eivät käy kaupaksi?

Useimmat työelämään osallistuneet ovat törmänneet ajatukseen parhaiden käytäntöjen (best practice) nimeämiseen ja niiden kopioimiseen. Menettely on tärkeä osa laatujohtamisen filosofiaa.

Edelliselle työnantajalle kehittämämme riskienhallinnan metodologia oli useamman ulkopuolisen arvioijan mielestä best practice globaalisti toimialallamme. Mitäs se merkitsi? Emme saaneet saavutuksestamme palkankorotusta. Yrityksen sisällä menestystä tuskin huomattiin. Vieraita kyllä kävi kahvia juomassa ja tutustumassa menettelyihimme, mutta emme montakaan kertaa kuulleet, että joku tutustujista olisi ottanut parhaita käytäntöjämme omaan käyttöönsä.

Miksi parhaat käytännöt eivät käyneet kaupaksi?

Ensimmäinen mieleen tuleva syy on edelläkävijyys. Olimme muita organisaatioita muutaman vuoden kehityksessä edellä. Muut organisaatiot eivät olleet vielä edes tajunneet, että heidän menettelynsä on vanhanaikainen ja huonosti toimiva uusissa olosuhteissa.

Toinen syy voisi olla heikko itsetunto. Asiantuntijalle on kova paikka todeta, että tuon toisen organisaation asiantuntijat olivatkin fiksumpia.

Kolmas syy voisi olla muutospaineen puute. Ihmiset rakastavat rutiineja. Jos ei ole muutospaineita, silloin ei ole muutoshalujakaan. Oma systeemi tuntuu parhaalta mahdolliselta.

Neljäs, ehkä se tärkein syy, lienee kuitenkin parhaiden menettelyjen kopioinnin vaikeus. Helppo copy – paste onnistuu vain, jos kohdeorganisaatio on täsmälleen samanlainen kuin organisaatio, josta best practice prosessi kopioidaan. Tämä tarkoittaa sitä, että molemmilla organisaatioilla tulee olla sama strateginen suunta, samanlainen resurssiyhdistelmä, sama osaamisen yhdistelmä ja taso, samanlaiset arvot ja normit sekä yleisemmin samanlainen organisaatiokulttuuri.

Kuten Urpo Jalava viisaasti totesi, best practice on vasta teoria. Se on käytännöstä pelkistetty teoria, jota joudutaan kopioidessa soveltamaan.

Tämä on hyvä muistaa. Olisi mukavaa ja edullista saapastella parhaiden käytäntöjen karkkikauppaan ja kopioida itselle kaikki mielenkiintoiset herkut ilman suurempaa vaivannäköä.

Todellisuudessa best practice on vasta keskustelun ja soveltamisen lähtökohta.

Parhaimmillaan hyvä sellainen.

Sotilaiden uhraaminen pitää loppua

Hiihtolomareissun aikana kuulin, että tyttäreni ystävä oli lähdössä Afganistaniin puolustamaan rauhaa. Vaikka itse nuoruudessani suunnittelin YK-joukkoihin lähtemistä – siihen aikaan kohde oli Kypros – ajatus Afganistaniin lähdöstä ei tuntunut hyvältä. Ymmärrän kyllä nuoren miehen seikkailunhalun. Se kuuluu ja pitääkin kuulua ikään.

Hyvin sujuessaan nuoruuden seikkailut antavat hyvän peilin, suhteuttamisen kohteen normaalille elämälle.

Kautta vuosien aina välillä joku on kuollut rauhanturvaamistehtävissä. Kyseessä on yleensä ollut jonkin sortin vahinko. Rauhanturvaajat sotivien osapuolten välissä ovat enemmän tai vähemmän vahingossa jääneet kirjaimellisesti kahden tulen väliin. Noissa olosuhteissa suomalaisten hyvä harkintakyky, koulutus ja varustukset ovat minimoineet vahinkoja.

Nyt suomalaiset sotilaat eivät ole puolueettomina turvaamassa rauhaa, vaan sodan osapuolina.

Jos olet sodan osapuolena, olet myös vihollisen tähtäimessä  harkitun tappamisen kohteena. Suojaksi ei riitä korrekti käytös, rauhallisuus, eikä enää hyvät suojavarusteetkaan. Tienvarsipommi tulee läpi suojauksien ja vammauttaa sekä tappaa.

Kuulun niihin, jotka eivät ymmärrä suomalaisten osallistumista Afganistanin sotaan. Liian moni kysymys jää ilman kunnon vastausta:

• Minkä puolesta ja mitä vastaan Afganistanissa taistellaan?
• Miten tuo sota saadaan loppumaan, edes teoriassa?
• Kuka hyötyy Afganistanin sodasta sotateollisuuden lisäksi?
• Miten Suomi hyötyy mukanaolosta tuossa sodassa? tai kuka suomalaisista hyötyy meidän osallistumisestamme?
• Miten sotatoimiin osallistuminen sopii Suomen aikaisempaan neutraaliin rauhanturvaajan rooliin?

Näyttää siltä, että Suomen kansan yläpuolella olevat “superpolitiikot” käyttävät Afganistanin sotaan osallistumista pelimerkkinä Natoon pääsemiseksi.

He ilmeisesti uskovat, että kritiikitön osallistuminen amerikkalaisten seikkailuihin maailmalla on portti pääsystä Amerikan turvakainaloon. Todellisuudessa suomalaiset pääsevät pysyvästi vain ensiasteelle, rauhankumppanina tienvarsipommien maaliksi.

Kuinka kauan poliitikkojen annetaan uhrata suomalaisia nuoria tuon absurdin (mielettömän) pelin pelinappuloina?