Äkikseltään luulisi, että yrityksen (minkä tahansa organisaation) arvo olisi sama kuin omistaja-arvo, mutta näinhän se ei ole.
Ihastuin aikoinani eMBA-luennoilla erään ruotsalaisen arvoprofessorin ajatuksiin. Hänen mukaansa yrityksen arvo muodostuu neljästä tekijästä:
- operatiivisesta liiketoiminnasta,
- ennakoitavissa olevista kasvuoptioista,
- tarkemmin määrittelemättömistä kasvumahdollisuuksista (ns. ponnistuslauta-ajattelu) ja
- kanilauma-ajattelusta
Operatiivisessa liiketoiminnassa on mukana nykyiset voimavarat, toimintatavat, asiakkaat, kilpailijat jne. Sitä kutsutaan usein "business as usual". Jos operatiivista liiketoimintaa kyetään laajentamaan, silloin puhutaan geneerisestä kasvusta.
Ennakoitavia kasvuoptioita syntyy (historian esimerkki), kun suomalainen makkaratehdas laajenee ja perustaa uuden tehtaan Balttiaan. Kyseinen markkina on riittävän samankaltainen Suomen kanssa ja kysynnän kasvu on todennäköinen elintason noustessa.
Samaa historian esimerkkiä voi jatkaa. Uusi makkaratehdas jossain Balttian maissa on askelma tai ponnahduslauta laajeta eteenpäin, esimerkiksi Puolaan tai Valko-Venäjälle.
Entä neljäs yrityksen arvoa määrittelevä tekijä - kanilauma-ajattelu? Jos operatiivinen liiketoiminta sujuu hyvin useamman tarkastelujakson ja jos yritys ja varsinkin toimiala kasvaa samassa suunnassa (Balttia, Intia, Kiina). Se tuntuu omistajista ja sijoittajista luotettavammalta, kun jos vain yksi yritys hapuilisi tuohon suuntaan. Kanilauma-ajattelu on suomeksi laumasieluisuutta. Pörssiyhtiön liiketoiminnassa on vaikeaa olla business-nero yksin.
90-luvun alussa silloisen työnantajaorganisaationi yritysarvosta geneerisen kasvun, operatiivisen liiketoiminnan osuus oli keskioluen prosentit = noin 4-5 %.
Tuosta voi päätellä operatiivisen henkilöstön (kaikki muut paitsi johtoryhmä) painoarvon strategioiden toteutuksessa. 95 % suunnitelmista oli toimialajärjestelyjä, visioita ja ideoita, toisin sanoen lämmintä ilmatilaa tai aromaattisia aineita. Jos yrityksen arvosta yli puolet muodostuu spekulaatioista, silloin riskien taso on korkealla ja jos spekulaatiot ylittävät kolme neljäsosaa, silloin riski on pilvissä. Tällainen riskitaso ei liity enää liiketoimintaan. Se on uhkapeliä!
Entäs sitten omistaja-arvo? Sehan on sijoittajan tuotto-odotus sijoittamalleen pääomalle. Sijoittaja on tyytyväinen, jos beta-faktori on tarpeeksi korkea (tuotto on korkeampi kuin toimialan keskimäräinen).
Sijoittajaa ei kiinnosta, mistä arvonmuodostuksen elementistä tuotto on tullut.
Sijoittajaa ei häiritse, jos omistaja-arvoa parannetaan tuottavuutta kohottamalla. Ei, vaikka se tapahtuisi jakamalla vanhat työt harvemmille työntekijöille, parantamatta prosesseja tai niitä tukevia tietojärjestelmiä tai syömällä tulevaisuuden eväitä.
Sijoittajaa ei myöskään häiritse, jos yritys ostaa toisilta markkinoilta yrityksen, jota se "tehostaa" samalla takuukonseptilla kuin omaansa: enemmän työtä vähemmille työntekijöille.
Tähän lama-aikaiseen sijoittaja-ajatteluun ei liity "askelma- tai ponnistuslauta-arvoa". Mutta siinä on mukana paljon laumasieluisuutta. Jos kasvua ei ole näkyvissä, silloin pitää rahastaa rajoittamalla. Laman aikaan on sosiaalisesti hyväksyttyä irtisanoa ihmisiä ja tehdä laiminlyötyjä toimialajärjestelyjä. Olen kutsunut tätä "haudanryöstäjä-mentaliteetiksi".
Nousukauden aikana on helppo hyväksyä, että yrityksillä ei ole moraalia. Silloin syntyy joka tapauksessa hyvinvointia, josta useampikin sidosryhmä hyötyy (omistajat, johto, työntekijät, asiakkaat, toimittajat jne.). Laman tai muuten vain laskukauden kohdatessa omistaja-arvoon koplattu "moraalittomuus" johtaa vain työntekijöiden ja alihankkijoiden yksipuoliseen joustoon ja kurjistumiseen.
Tämä aiheuttaa työntekijöille ja alihankkijoille ongelmia, mutta myös syö yrityksen toipumis- ja kasvumahdollisuuksia laman mentyä ohitse. Siitä ei hyödy kukaan - tai ehkä pahimmat spekulantit.
Rakas joulupukki! Anna omistaja-arvon häipyä käsiteavaruudesta ja anna tilalla organisaation arvon kasvu. Siitä hyötyvät kaikki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti