Yksilöllinen ohjaus tekeekin lauman

Kuulumme EU:hun, jota emme ymmärrä, asumme läänissä, jonka nimeä emme muista, kuulumme sairaanhoito- ja poliisipiireihin, joiden rajoja emme tiedä, olemme työssä organisaatiossa, jonka johtoa emme ole koskaan nähneet luonnossa ja nin edelleen. - Näin käy, kun kaikki muuttuu yhä suuremmaksi. Niin suureksi, että ihmisen ymmärryksen raja ylittyy.

Ihminen ei enää tiedä, mihin hän kuuluu, mihin hän voi vaikuttaa, missä hänellä on merkitystä.

Muistan kuinka työurani alkuaikoina Jyväskylän puhelinpiirin piirikonttorin kahviossa oli kaksi kertaa päivässä kaikki koolla ja työsuojelutarkastajan mukaan puheensorinan taso ylitti melurajan. Paikalla oli kaikki tehtävään ja asemaan katsomatta. Siellä kuuli mehevimmät juorut ja autonkorjausniksit sekä kavereiden töiden onnistumiset ja epäonnistumiset. Ei ollut epäselvää, mihin yhteisöön kuuluit. Sosiaalisen mukavan lisäksi oman työn sovittaminen muiden töihin sujui helposti, kun tunsi henkilöt, heidän työnsä ja taustansa. - Miksei myös liikavarpaansa.

Kehitys kehittyi, ja siivojat eivät enää keitelleet porukalle kahvia. Tilalle kannettiin kahviautomaatti, josta jokainen haki juomansa milloin sattui haluamaan. Onneksi noihin aikoihin tupakoitsijat ajettiin tupakkahuoneisiin, joista kehittyi sosiaalisen elämän keitaita. Siellä verkotuttiin ja taas saatiin kaikkein parhaat työ- ja siviilivinkit.

Tuokin alkaa olla historiaa. Nyt istutaan päivä työpöydän ääressä ja hörpitään kahvia omaan tahtiin. Koska yksityinen työhuone on vaihtunut meluisaan maisemakonttoriin, korvilla pitää olla kuulokkeet, joilla saa kuulumaan omaa mielimusiikkia.

Työeristäytyminen alkaa olla lähes täydellistä.

Onneksi on netti. Netin kautta saa yhteyden lapsiin ja mummoon sekä tietysti kaveripiiriin. En olekaan eristetty, vaan voin olla luova facbookissa ja twitterissä ja saada hyvän sosiaalisen statuksen, jota muut kadehtivat. Missä mahtaa olla kadehdittavan ystävämäärän raja?

Vielä on organisaatioita, jotka jaksavat jauhaa vanhaa vitsiä: henkilöstö on organisaation tärkein voimavara. Suurin osa on kuitenkin jo omaksunut realiteetit. Sosialisuus ja yhteisöllisyys ovat vain ylimääräisiä kustannuksia. Jos työntekijät eristetään toisistaan, ei myöskään synny asioita monimutkaistavia tunnesiteitä. Henkilöitä voidaan irtisanoa, ilman että kukaan jää irtisanottua kaipaamaan. Päin vastoin, siinä lähti taas yksi potentiaalinen kilpailijani.

Pitkälle viety yksilöllisyys tekee entisestä työyhteisöstä lauman, jota on helppo ohjailla mielivaltaisestikin.

Minulla on sellainen tunne, että tämä trendi on kohta kaluttu loppuun. Uskon, että organisaatiot, joissa osataan ottaa tunteet peliin (yhteenkuuluvaisuus ja merkityksellisyys) saavat merkittävän kilpailuedun. Lisäksi niissä on miellyttävämpää ja tehokkaampaa työskennellä.