Kuluneena vuotena ajatukset Suomen puolustuksen uudelleenjärjestelystä ovat lisääntyneet. Perustelut ovat olleet sitä luokkaa, että välillä miettii, mistä elimestä ne ovat putkahtaneet. Tässä muutama esimerkki.
Yleisin peruste on ollut, “koska muutkin tekevät niin”. Elämme ylikorostuneessa yksilön korostamisessa ja silti laumasieluisuus kelpaa erinomaisesti kaiken perusteluksi. Poliitikollehan se sopii. Kun ulvoo lauman mukana, on mukana laumassa eikä menetä äänestäjiä.
Hölmöimmän perustelun kuulin noin viikko sitten. “Armeijan tarvetta pitää miettiä uudestaan, koska olemme eläneet niin pitkän sodattoman jakson”. Tuon älykön ajattelun mukaisesti sotaväellä pitää aktiivisesti sotia, muuten menee resurssit hukkaan.
Pieni maa ei kuitenkaan mahda mitään suurvaltojen armeijoille! Näin moni uskoo. Esimerkiksi entisen Jugoslavian alueelle syntyneet pienet valtiot (Kosovo, Sebia jne) laittoivat hyvin tehokkaasti kampoihin USA:n ja Naton tehokkaalle sotakoneistolle. Kalliit koneet olisivat mahdollistaneet noiden alueiden pommittamisen kivikauteen, mutta kynnys siihen on korkea ja oletan että Irakin kokemuksien jälkeen kynnys on vain noussut.
Pienen maan turvallisuus on hoidettavissa liittoutumalla (Naton kanssa). Tutkikaa historiaa. Kuinka usein sotilasliitto on tullut pienen jäsenmaan avuksi ellei se ole palvellut suoraan suurten jäsenten etuja? Idealismi ja reaalipolitiikka ovat kaksi eri asiaa.
Yleiseen asevelvollisuuteen perustuva armeija kasvattaa sotahulluja. Pitäisi siirtyä palkka-armeijaan. Todellisuushan on tasan päinvastainen. Palkka-armeijaan hakeutuu aseista, toiminnasta ja seikkailusta pitäviä tyyppejä. Kansanarmeijassa puolestaan enemmistö inhoaa sotaa, eikä pidä sota-harjoituksista.
Totta kai armeija maksaa – myös rauhan aikana. Sille on vain turvattava tarvittavat omat resurssit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti