Mika Myllylä on kuollut 41 vuotiaana ja nyt mietitään oliko hän sankari vai lurjus.
Näin käsitellään asiaa yksilökeskeisessä kulttuurissa.
Yksilöön tuijottaminen on kätevä tapa rajata asioita ja ongelmia. Näin voi esimerkiksi sulkea silmänsä tosiasialta, että kilpaurheilu on muuttunut liiketoiminnaksi tai jopa teollisuuden haaraksi. Liiketoiminta tarvitsee menestyviä tuotteita menestyäkseen. Tämä kaupallinen paine saa moraalin ja etiikan rajat rytisemään. Moraalin sijaan tulee hyvä liikemiestapa.
Hiihtoliitto tarvitsi menestystä saadakseen toiminnalleen rahoitusta. Yleisesti tiedettiin, että voittamiseen ei enää riittänyt lahjakkuus, vaan siihen tarvittiin kemiaa. Tällaisessa ilmapiirissä hiihtoliidon johdon oli helppo sulkea silmät urheilijoiden ainekokeiluilta. Jos ne toivat menestystä, kaikki (urheilija, hiihtoliitto, sponsorit, Suomen kansa) hyötyivät, jos taas käry kävi, urheilija (yksilö) oli mokannut. Jos taas hiihtoliiton johto olis halunnut estää dopingin laajan käytön, se olisi kyllä kyennyt sen tekemään. Mutta oli tyyntä, koska ei saanut tuulla.
Mika Myllylällä oli halu voittaa. Hän teki sen eteen poikkeuksellisen paljon työtä. Inhimillistä, vaikka ei hyväksyttävää oli, että hän lopulta turvautui kemialliseen teholisään. Ellei häntä ympäröivä koneisto olisi sitä jotenkin sallinut, Mika Myllylä saattaisi olla vielä hengissä. Ehkä ei niin legendaarisena hiihtäjänä, muttä pidettynä, herkkänä ja reiluna miehenä.
Mika Myllylä ei ollut poikkeuksellinen lurjus tai moraaliton ihminen. Hän omaksui yhteisönsä kylmät ja sairaat arvot.
Hänen kohtalonsa oli olla töissä jääkylmässä huippu-urheilu-busineksessa.
Olisikohan aika katsoa jäävuoren huipulta alaspäin. Jos sieltä vaikka löytyisi muitakin konnia?
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti